Emilia tässä, tällä kertaa ruodin itsekseni!

Menin katsomaan Ameliéta vailla ennakko-odotuksia, koska en muistanut nähneeni elokuvaa. Itse asiassa mainosjulisteiden perusteella odotin Ihmemaa Ozin kaltaista lastenmusikaalia, jossa kultakalat lentävät ja ruskeahiuksinen tyttö taikoo kukkasia.

Sain hyvän opetuksen, että kannattaisi perehtyä teokseen etukäteen edes välttävästi, jos haluaa välttää pettymyksen. Olen onneksi kaikkiruokainen teatterinkatsoja, joten minua ei haitannut, että Amelién tarina sijoittuukin tosimaailmaan ja kertoo aikuisesta naisesta. Irtonaisen ja hieman sekavan Amelién lapsuudenkuvauksen jälkeen tempauduin mielihyvin Pariisin vilinään. Rakastin ranskankielisiä kuulutuksia, lavasteita ja näyttäviä tansseja. Juna lavan etualalla oli suorastaan nerokas.

Hienoista puitteista tarina ei kuitenkaan kantanut ainakaan omalla kohdallani. Amelién tarina tuntui kerta kaikkiaan vanhanaikaiselta — ei nostalgisella vaan häiritsevällä tavalla. Vaikka elokuva on julkaistu vasta 2000-luvun alussa, en voinut olla miettimättä, onko maailma vain muuttunut erityisen nopeasti tämän vuosituhannen aikana vai onko tarina alun perinkin ollut kliseinen?

LIIKAA KYÖKKIPSYKOLOGIAA

Ensinnäkään en käsittänyt lapsuudenkuvauksen merkitystä varsinaiselle tarinalle, joka alkoi nähdäkseni, kun Amelié muutti Pariisiin. Mitä alkuperäinen kirjoittaja tahtoi sanoa viittauksilla Amelién lapsuuteen? Yrittikö hän kertoa, että Amelién ujous ja outous johtuisi siitä, että Ameliélla ei lapsena ollut juurikaan kontakteja muihin ihmisiin kuin robottimaisiin vanhempiinsa? Yrittikö hän kertoa, että Amelié elää haavemaailmassa, koska hänen lapsuutensa oli karu? Monet ovat ujoja luonteeltaan, vaikka olisivat eläneet väkijoukon keskellä. Itse elin lapsena mielikuvitusmaailmassa siksi, että vaihtoehtoisten todellisuuksien kuvitteleminen oli yksinkertaisesti jännittävämpää ja hauskempaa kuin tylsä arki.

Yksinäisyyttäkään ei voi laskea ystävien lukumäärästä, koska yksinäisyys on subjektiivinen kokemus. Ihminen voi tuntea olonsa yksinäiseksi, vaikka ei olisi hetkeäkään fyysisesti yksin ja toisaalta joku toinen ei välttämättä kaipaa muuta seuraa kuin kultakalan ja melko kylmät vanhempansa. Etenkään, jos hänellä ei ole muita kokemuksia ystävistä, joihin verrata.

ELÄKÖÖN SINKKUUS 2020

Mielestäni Amelién projekti ilahduttaa muita ihmisiä olisi riittänyt tarinan perustaksi. Olisin halunnut kuulla tarkemmin keskeisten hahmojen kohtaloista, jotka olisivat lopulta punoutuneet yhteen samassa pariisilaisessa kahvilassa. Kerrassaan harmitti, ärsytti, otti päähän, että tarina lopulta kutoutui prinsessaelokuvaksi. Olisi tehnyt mieli huutaa, että Amelie ei tarvitse ainoaa oikeaa, vaan hän tarvitsee perhettä ja ystäviä. Sinkkujen määrä kasvaa, koska ihmisten käsitykset parisuhteesta ja rakkaudesta ovat muuttuneet. Parisuhde ei ole enää välttämättömyys.

Näytelmä antoi vaikutelman, että Amelié olisi ollut keskeneräinen ilman Ninoa, koska pariskunnan päätyminen yhteen tarjoiltiin loppuratkaisuna. Ameliélla oli koti, työpaikka ja ystäviä. Miksi sielunveljen tapaaminen muuttaisi Amelién ulkopuolisuuden kokemusta ratkaisevasti?

Loputtoman pitkältä tuntuva duetto,

tähtitaivas,

Amelié parvekkeella, kun epätietoinen Nino odottaa kadulla.

Déjà-vu?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s