Katoava maa on esitys muistisairaudesta, sen etenemisestä ja sen vaikutuksista läheisiin. Tällainen ennakkovaikutelma minulla oli Satu Rasilan kirjoittamasta ja ohjaamasta teoksesta. Viivyttelin pitkään sen lippujen varaamista ja mietin, pitäisikö vain jättää kokonaan menemättä. Muistisairaus kuulostaa omaan korvaani aiheelta, joka kiertää kaukaa omat kiinnostuksenkohteeni eikä juurikaan tarjoa kosketuspintaa omaan parikymppisen elämääni. Lopulta päätin kuitenkin olla avarakatseinen ja kävin katsomassa esityksen, eikä se todellakaan jättänyt kylmäksi! 

Näytelmän ydin on vanhan pariskunnan, Helenan (Marja-Leena Kouki) ja Aarnen (Juha Muje), myrskyisä rakkaustarina. Helenalla on juuri todettu muistisairaus, mikä pelottaa kumpaakin ja puskee heitä käsittelemään heidän parisuhdettaan kaihertamaan jääneitä asioita vuosien takaa niin kauan kuin heillä kummallakin vielä järki juoksee. Muistisairaus on siis hyvin vahvasti näytelmässä esillä, mutta se ei mielestäni ole näytelmän ydin, vaan pikemminkin eräänlainen kehys, joka kehystää kauniisti itse taideteosta, eli Aarnen ja Helenan välistä rakkautta. 

Tämän näytelmän voi katsoa myös parisuhdedraamana, jossa Alzheimer on vain katalyytti, jonka avulla päästään kiinni tärkeisiin asioihin.

Joonas Snellman, Nuori Aarne

Minuun upposi syvälle myös näytelmän esiin tuoma elämän lopullisuus. Me kaikki kuolemme joskus, minkä ajatteleminen Aarnen sanoin saattaa suorastaan “pakahduttaa”. Näytelmä jossain määrin ravisteli minua tuodessaan esille, miten meillä kaikilla on vain yksi nuoruus, jota emme enää milloinkaan saa takaisin. Näitä mietteitä voi olla vaikea ajatella, mutta toisaalta on ihanaa, että tuodaan esille se, ettemme koskaan ole yksin näiden mietteiden kanssa. Me kaikki ihmiseläjät olemme samassa veneessä siinä, mitä tulee elämän lopullisuuteen, mikä tuo ainakin minulle lohtua, ja tämä näytelmä muistutti minua siitä.  

Näytelmän teemoja käsiteltiin sulavasti niin tekstin kuin toiminnankin kautta. Visuaalinen ilme oli ihanan lempeä, ja vain hienovaraisilla muutoksilla matkustettiin ajassa edestakaisin Helenan ja Aarnen nuoruuden ja nykyhetken välillä. Vaikka esityksessä käsiteltiin niinkin rankkoja aiheita kuin elämän lopullisuus ja ihmisen hiljainen hiipuminen, oli mukana myös tasapainottavaa huumoria ja ihanan hymyilyttäviä hetkiä. Näyttelijöistä Kouki ja Muje olivat tietysti kovia konkareita ja vetivät roolinsa erinomaisesti, mutta itselleni jäi parhaiten mieleen nuorta Helenaa esittäneen Miila Virtasen roolisuoritus. Hänen hahmossaan oli tietynlaista luonnollisuutta ja energiaa, jotka saivat hänet loistamaan. 

Nuori Helena (Miila Virtanen) sekä nuori Aarne (Joonas Snellman)

Katoavan maan ydinkohderyhmää ovat varmasti ikäistäni jonkin verran vanhemmat ihmiset, jotka ovat enemmän kosketuksissa vanhenemisen ja sen mukanaan tuomien sairauksien kanssa. Tälläkin kerralla keski-ikä katsomossa oli paljon omaa ikääni korkeampi. Mielestäni olisi  kuitenkin ollut mahdollista saada nuoremmatkin ihmiset kiinnostumaan tästä esityksestä, jos sen mainostamisessa oltaisiin painotettu vielä enemmän näytelmän tärkeimpiä teemoja, joita mielestäni olivat rakkaus sen eri muodoissa, elämän lopullisuus sekä kommunikoinnin ja anteeksiannon tärkeys. 

He [Helena ja Aarne] katsoivat minuun, mutta eivät suostuneet sanomaan sanaakaan. Oivalsin, että he pysyivät mykkinä, sillä yritin aluksi kirjoittaa heille väärää tarinaa. He eivät halunneet tulla pelkän muistisairausnäytelmän henkilöiksi.

Satu Rasila kirjoitusprosessista

Minun on kylläkin pakko myöntää, etten ollut etsimällä etsinyt tietoa Katoavasta maasta ennen kuin menin katsomaan sitä. Nyt jälkikäteen huomasin, että Turun kaupunginteatterin kotisivuilla kyllä mainitaan, mistä näytelmä oikeastaan kertoo. En kuitenkaan päässyt sinne asti, sillä aivoni jumittivat sanan “muistisairaus” kohdalla, enkä kiinnostunut aiheesta niin paljon, että olisin jaksanut ottaa siitä enemmän selvää. Jos Katoava maa olisikin brändätty näytelmänä elämän lopullisuudesta tai näytelmänä kommunikoinnin tärkeydestä parisuhteessa, olisin varmaan lähtökohtaisesti kiinnostunut siitä enemmän. Mutta ymmärrän kyllä, että jokaisella näytelmällä on omat kohderyhmänsä, enkä tämän näytelmän kohdalla putoa aivan ydinsakkiin. Suosittelen esitystä kuitenkin myös nuorille, sillä siitä saa valtavasti irti, vaikka muistisairaus ei koskettaisikaan omaa elämää. 

Ihanaa päivää kaikille!

-Anna

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri

Lainaukset: Katoavan maan käsiohjelma

One thought

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s