”Mitä täällä teet?” kysyi vanha opiskelukaverini. Kolme varttia aikaisemmin olin kysynyt itseltäni samaa asiaa. Olin paikassa, minne en olisi ilman pestiäni Kotikriitikkona mennyt: lastennäytelmän Pää tyynyyn! ensi-illassa. Seisoin teatterin aulassa, missä juhlatamineisiin puetut lapset parveilivat samalla kun heidän vanhempansa uppoutuivat keskenään aikuistenkeskusteluun.

Mitä tosiaan olin tekemässä? Mitä kolmikymppinen ja vapaaehtoisesti lapseton voi saada irti lastennäytelmästä?

Ovet Sopukkaan avautuivat ja valuin ensimmäisten joukossa saliin. Ehdin juuri ja juuri kuulla äänentoistolaitteista tulevan heinäsirkkojen soiton ennen kuin ääni peittyi yleisön puheenpulinaan. Vanhemmat hakivat jälkikasvulleen istuinkorokkeita ja yrittivät saada heitä katsomaan näyttämölle lavastettuja huoneita.

Aitoon teatterintekoon heittäytyvät katsojatkin

Olin valmistautunut iltaan etukäteen ja katsonut kotona Pää tyynyyn! -kirjan animoidun mainosvideon. Se sai lupaavasti aikaan niin nauruntirskahduksia kuin sympatiaakin. Lähtökohdiltaan kirjan yökukkuja-Ankka ja lopen uupunut Karhu vaikuttavat lupaavalta vastaparilta, mille voi keksiä jos jonkinmoisia kommelluksia. Sitä 35-minuuttinen teatteriesitys todella tarjosi.

Hahmojen vastakkainasettelusta kielii jo lavastus: vasemmalla on aurinkoisen oranssi olohuone ja oikealla makuuhuone, minkä violetit seinät suorastaan tuudittavat uneen. Tulin huomaamaan, että lavastus (Riku Suvitie), valaistus ja äänet (Arttu Aarnio) sekä puvustus (Kaarina Kopola) lyövät kättä koko esityksen ajan ja maalaavat kummankin hahmon mielenmaisemaa.

Hahmot ovat mainiot! Valkoiseen höyhenpukuun sonnustautunut Ankka (Markus Niemi) on yhtä energinen kuin kotinsa oranssit seinät. Yönutun päälleen vetävä Karhu (Kimmo Tihveräinen) viihtyy kotona neuleharrastuksen parissa. Näyttelijäsuoritukset osuvat napakymppiin, sillä aikuinenkin katsoja näkee lavalla eläinnaapurit ja unohtaa katsovansa eläinpuvuissa hikoilevien miesten yhteenottoja. Hahmot ovat juuri sopivan karikatyyrisiä, eikä niitä ole venytetty vaivaannuttavan pitkälle.

Näyttelijöiden ja koko esityksen vilpittömyys ja heittäytyminen uppoavat yleisöön kuin Karhun takamus sängynpatjaan. Ohjaaja Thomas Dellinger on luonut aidon ja hyvällä tahdilla etenevän kokonaisuuden. Ankkaan ja Karhuun voi samaistua meistä jokainen. Joku löytää voimaeläimensä kahvista ylikierroksille sinkoavasta Ankasta ja toinen taas rauhallista yöunta kaipaavasta Karhusta.

Näytelmän luulisi keskittyvän hahmojen vastakkaisiin elämäntapoihin, mutta yhteinenkin sävel löytyy – kirjaimellisesti, sillä kaksikko tarjoaa lukuisia yhteisiä lauluesityksiä. Valtteri Lipastin musiikki lisää näytelmään vauhtia. Uusia yllätyksiä tarjoaa mielikuvitusseinien läpikävely ja kertojaäänen (Taneli Mäkelä) puhuttelu.

Lapsi on lahjomaton kriitikko

Se lapsettoman aikuisen mielipiteestä. Entä varsinainen kohdeyleisö, nuo perheen pienimmät?

Istuinkorokkeillaan pulisevat lapset vaikenivat heti, kun kertojaääni aloitti ja näyttämön valot syttyivät. Heidän jakamaton huomionsa esityksen tapahtumiin säilyi ensisekunnista aivan loppuun asti. Lapsia nauratti juuri oikeissa kohdissa, he olivat varuillaan jännittävissä paikoissa ja osallistuivat ääniefektien tekoon, kun Ankka heitä niin ohjeisti. Sanoisin, että tämä mittapuu kertoo näytelmän onnistumisesta kaiken oleellisen!

Kuvaaja: Tapio Väntsi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s