En päivääkään vaihtaisi pois
vaik’ tuskaakin menneessä ois
Sen kautta oon kasvanut ymmärtämään
vihdoinkin kaiken tään

– Tapio Rautavaara: En päivääkään vaihtaisi pois –

 

Ai että minä nautin tästä.

Ei, en sentään tunnustaudu teatteri-intoilijaksi saati -hörhöksi. Piirtoakaan ensimmäisestä postauksestani ei katoa. Mutta kriitikkona olemista minä rakastan. Olo on niin mahtava ja siisti, kun istun korkeuksissani jalat ristissä lehtiö sylissäni ja nojaan päätäni kevyesti kuulakärkikynää pitelevään oikeaan käteeni. Olen kriitikko. Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan. Vapiskaa teatterintekijät.

En tiedä rustaavatko muut kriitikot muistiinpanoja esityksen aikana, mutta minulle tämä on toimiva keino rekisteröidä esityksen piirteet ja puutteet. Kun kirjoitan, ajattelen. Ja mitä olen permannolla ajatellut, sen muistan, kun puolisen tuntia esityksen päättymisestä olen kotona Mäntymäellä ja täräytän ensimmäisen lausesarjan kannettavalleni. Erityisesti yksityiskohdat kuten esineet, eleet tai vuorosanat sumentuvat nopeasti, ellei niitä saman tien dokumentoi.

Lehtiö ja mustekynä sylissä ovat sitä paitsi erinomaisia etäännytyskeinoja. Tapahtuipa näytelmän hahmoille mitä hyvänsä ja olipa se kuinka uskottavaa tahansa, henkilökohtainen tarpeistoni pitää minut ärsyttävän tietoisena siitä, että tuo on vain illuusio ja sen tehtävä on yrittää vakuuttaa minut. Kriitikkona olen kuin myöhäiskauden Stanley Kubrick, jolle ihmiset ovat vain tutkittavaa massaa petrimaljassa.

Mutta ei teatteri minua kylmäksi jättänyt. Ehkä vahvalla ja ensiluokkaisella väliaikakahvilla oli osuutta asiaan, mutta toisinaan teatteri-illan jälkeen pääsin katkonaiseen uneen vasta viideltä aamuyöllä. Kaikki näkemäni ja kuulemani sekä ennen kaikkea ajatukseni teoksesta pitivät lujasti otteessaan. Kysymys siitä, pidinkö näkemästäni, on täysin epäoleellinen tämän tunteen kannalta. Aivan kuten ylensyönti illansuussa pitää ihmisen heräillä pitkään yöhön, juonenlankojen, äänten, valojen, liikkeen ja lavastetaiteen ylenpalttisuus sai kerta toisensa jälkeen aivoähkyn, jota ei voinut lievittää kuin oksentamalla edes pienen osan Word-tiedostoon. Teatteri sai minut reagoimaan, eikä sen enempää pitäisi vaatiakaan.

Vaan nyt eivät sormet enää raksuta näppäimistöä kuten ennen vanhaan. Poissa ovat ajat jolloin syöksin sanoja digitaaliselle kirjoitusjalustalle konekiväärin lailla, ja ensimmäinen (ja lähes lopullinen) versio kritiikistä oli valmis joitakin tunteja esityksen jälkeen. Nyt jokaisen lauseen saamiseksi on noustava tuolilta ja ravattava pitkin huonetta aivojaan rääkäten, ulostetut lauseet ovat irrallisia langanpätkiä joiden solminen kritiikkimatoksi tuntuu toivottomalta, keskittymiskykyä ja -halua on vain nimeksi. Graduanikin oli kevyempi kirjoittaa kuin viimeisiä blogipostauksia. Yksi vuosi on juuri sopiva kotikriitikkokausi – ehtii innostumaan, löytämään ja puristamaan itsestään kaiken. Ennen kuin hiivin rotkoni rauhaan, yritän viimeisillä voimilla perustella, miksi tämäkin reissu kannatti tehdä. Vielä muutama ajatus tähän blogiin, tämän saagan epilogiksi, ja sitten saan levätä.

 

Mainonta vs. todellisuus: Turun kaupunginteatterin mainos (vas.) kehottaa välttämään ruutuja, Hamletissa (oik.) ei välillä muuta katsottavaa olekaan.

1. Löytöretki

Sain selville, että on olemassa sellainen asia kuin teatteri. Kotikriitikkokautta ennen en ollut nähnyt teatteriesitystä yli kymmeneen vuoteen ja sitäkin ennen katsomiskokemukseni rajoittui muutamiin varsin pienimuotoisiin ja yleensä harrastajapohjalta tehtyihin esityksiin. Merkittävin teatteriosaamiseni koostui muutamien näytelmien lukemisesta. Hakukirjeessäni totesinkin olevani vakuuttunut siitä, että vaikkapa William Shakespearen näytelmiä kannattaa nimenomaan lukea, koska ”silloin minun ja Shakespearen filosofointituokioon ei pääse työntämään klyyvariansa mikään omasta neroudestaan kiihottunut ohjaajanplanttu”. No, hakemus on hakemus, mutta jotain tuontapaista todella ajattelin.

Vaan sitten sain oppia herra Granville-Barkerilta, kuinka näytelmäteksti on vasta pelkkä loitsu, jonka kaikkia seurauksia taikuri itsekään ei välttämättä osaa aavistaa: millaisia merkityksiä teksti saa, kun se lausutaan ääneen, mitä muuta näyttämöllä nähdään, kuin äänessä olevia hahmoja? Sen verran korjaan kurssia, että tunnustan näytelmien katsomisen arvon – mutta lukemisesta en luovu. En Shakespearenkaan teosten, vaikka maestro itse ei niitä tarkoittanut luettavaksi – niissä on lähtökohta, jota vasten uusien versioiden, etenkin niiden kurkottaessa poispäin ”klassisesta” tulkinnasta, mielekkyyttä on peilattava ja asemoitumista teatterin historiaan arvioitava. Ja pohjateksti on puhtain, helpoin sekä ajasta ja paikasta riippumattomin keino kuulla mestarin tarinointia.

Paljon elämyksiä antaa jo se, että tietää olevansa kriitikko – siis sellainen katsoja, jonka velvollisuus on julkisesti puhua teoksesta. On aivan eri asia röhnöttää penkissä ihan vaan katsojana, kuin analysoida ja arvottaa kokemusta kriitikkona, tietäen, että tästä nyt pitäisi sitten sanoa jotain älykästä ja omaperäistä. Tieto, että katsomiskokemus pitää pukea sanoiksi, panee miettimään. Ja miettiminen on kokemista korkeimmillaan: se johtaa eteenpäin, nähdyn ja kuullun taakse, pohtimaan, etsimään vertailukohtia muista taideteoksista ja elämänpiireistä, hakemaan tulkintaan vihjeitä käsiohjelmista ja kommenteista, oppimaan, hämmästelemään ja joskus jopa oivaltamaan. Oivaltamisen ilo onkin paras ilo koko maailmassa: se sytyttää ruumiin tuleen, napsauttelee synapseja pitkin aivoja, ja vapauttaa endorfiineja niin ettei paremmasta väliä.

SuosaloKiitos, Turun kaupunginteatterin markkinointikoneisto: tästedes aina nähdessäni haisevia roskia, ajattelen Martti Suosaloa ja teatteria.

2. You know, I learned something today…

Toinen aivan parhaista asioista maailmassa on uuden oppiminen ja asioista selvää ottaminen. On ollut ylitsepursuava ilo perehtyä Vartiovuoren henkirikokseen ja Hamletin tulkintahistoriaan, vertailla alkuperäisteoksia ja teatteriesityksiä sekä pohtia julkilausuttujen tavoitteiden onnistumista ja mielekkyyttä.

Se tosin on mennyt yli sillä seurauksella, että ennen esityksen näkemistä olin kirjoittanut arvostelua rivin poikineen, ja niistä osa osoittautui esityksen nähtyänikin aivan käyttökelpoisiksi. Välillä oli olo, ettei itse esitystä tarvitse vaivautua edes katsomaan, kun pelkästään  taustamateriaaliin ja tekijöiden tavoitteisiin perehtymällä saattoi laukoa vähintään keskinkertaisia mielipiteitä. Mutta teoksen tunnelmaa, esityksen osa-alueiden yhteensulautumista ja kohtaus kohtaukselta rakentuvaa draamaa ei kuitenkaan voi todeta ennalta. Lopullinen kritiikkini olikin mielestäni joka kerran nimenomaan arvio esityksestä eikä taustamateriaalista. Kierros kierrokselta tekstintuoton painopistekin tervehtyi.

Yksi kriittisimmistä draaman elementeistä on ajoitus. Ja kriitikkovuoteni suhteen se onnistui täydellisesti: juuri tämän kauden kohdalle sattui satumainen onni, teatterihistorian megastara Hamlet lihallistui päänäyttämöllä. Tämä johdatti minut pöllämystyttävän monipuoliseen ja runsaaseen kirjallisuuteen, jossa Tanskan prinssin tragediaa tarkastellaan niin dramaturgian, vallan, seksuaalisuuden, mielenterveyden, taidehistorian, teologian ja yhteiskunnallisten murrosten näkökulmasta. Upeaa oli myös se, että Hamlet-aineisto avasi ovia muidenkin teosten tulkintaan: se antoi apuvälineitä draaman kaaren analysoimiseen, tehokeinojen ymmärtämiseen ja sisällön penkomiseen. Shakespearen metodit ja niiden analyysit kaikuvat kriitikkokauteni kokemuksissa ja teksteissä. Jos teatterille pitäisi antaa toinen nimi, se olisi tietysti William Shakespeare.

AineistoTutkimusaineistoa: käsiohjelmia, lastenkirja, romaani, näytelmäteksti, tietokirjoja. Ne olivat nautinnollisin osa kriitikkovuottani, vaikka itse esityksetkin olivat ihan ok.

Ja sitten opin itsestäni. Olen aina kokenut vahvuuteni olevan nimenomaan suurten kokonaisuuksien hahmottamisessa ja käsittelemissä, ei yksityiskohdissa. Yhteiskuntaopin opekin kehotti skippaamaan ylioppilaskirjoituksissa lakitiedon kysymykset, yksityiskohtia vilisevät pykälät kun eivät muistiini tarttuneet. Noudatin ohjetta, keskityin politiikkaan ja kansantalouteen, ja ällä pamahti. Kriitikkonakin huomioni on – mielestäni aivan oikein – levännyt kokonaisuudessa, työryhmän kollektiivisesti luomassa yhteisvaikutelmassa. Yksittäisistä työsuorituksista en juuri ole kiinni saanut – en näyttelijäntyöstä enkä puvustuksesta, tarpeistosta tai naamioinnista puhumattakaan. Jälkikäteisenä lukuohjeena todettakoon, että mainitsematta jättäminen tarkoittaa, että olen ollut työhön tyytyväinen. Kuten jo kerran olen todennut, laatu on näkymätöntä.

Vahvistuipa myös käsitys siitä, että olen visuaalinen otus, nähdystä on helpompi kirjoittaa kuin kuullusta. Tykkäänhän minä hyvästä musiikista, mutta olen onneton sen selittämisessä, mikä mielestäni tekee musiikista hyvää. Totta puhuakseni myös näköhavaintojeni analysointi ja laajempiin kehyksiin asettaminen on vaatinut toisinaan soveltavaa tutkimusta. Eräänkin kerran tuli mieleen Kubrickin elokuvaustyyli, mutten ymmärtänyt, mitä se oikein tarkoitti. Niinpä sivistin itseäni perspektiivin omatoimiopinnoilla. Aivan mahtavaa!

IMG_20190519_201710
Ajatteleminen on tärkeä osa kotikriitikon työtä. Kuvan ajattelutilanne on lavastettu.

Ja Hamlet-tutkimusaineistoni opetti niin syvällistä itsetuntemusta, että ihan pakahduttaa. Oivalsin nimittäin, miksi olen näinkin tyytyväinen elämääni, vaikka sen monet puutteet välillä silmiin pistävätkin. Onneni siemen on siinä, mitä Hamletilla ei ole, ja tästedes tämä on oleva vaalilauseeni: Minä olen onnellinen koska osaan unohtaa itseni. Osaan innostua niin monesta, jopa teatterista, ja silloin olen vapaa kaikesta sisäisestä ja ulkoisesta minuun liittyvästä epätäydellisyydestä. Olemme aidoimmillamme, kun siirrämme huomion itsestämme johonkin josta olemme kiinnostuneet, johonkin jota arvostamme. Silloin paljastuu keitä me todella olemme. Ja silloin me olemme vapaita. Meidän on osattava unohtaa itsemme.

Hamlet-parka ei osaa. ”Mitä minua liikuttaa tämä tomun ydin?” Hänet on syrjäännytetty, hänet on revitty irti rakkaasta Wittenbergin opinahjostaan, mielekkäästä tekemisestä ja todellisesta kiinnostuksen kohteestaan, ja opiskelun sijaan hän lompsii tuntikausia pitkin Helsingörin käytäviä. Kun ei ole mitään mihin kiintyä, ei näe muuta kuin oman kurjuutensa, ja käpertyy loputtomiin monologeihin, joissa tietoisuus itsestään ja ongelmistaan ylikorostuu. Ja silloin ei ole mikään ihme, että haamu, joka ei ole mitään, saa poikaparasta otteen ja tie terroriin on kivetty. Olisit päästänyt pojan Wittenbergiin, Claudius, niin olisit saanut pitää henkesi ja valtakuntasi.

Hamlet-koHaavoitettu prinssi: Hamletin käsiohjelman hauraat, läpinäkyvät ja käytössä kuluvat kannet kiehtovat: kuvaavatko ne jotenkin itse näytelmää? 

3. Kun on jätkä, niin…

Paras teos on sellainen, jonka päättyessä kokija tuntee lähes kipua joutuessaan pois sen lumoavasta mikrokosmoksesta, ja hetken aikaa oma arki ja kaikki todellinen tuntuu toissijaiselta. Tätä tunnetta en valitettavasti kokenut kertaakaan kotikriitikkourallani. Mutta vaatimus onkin kohtuuton, sillä siihen eivät ole kohdallani pystyneet juuri muut kuin Sinuhe egyptiläinen ja Studio Ghiblin elokuvat.

Hienoja hetkiä ­– nähtäväksi jää, ovatko unohtumattomia – toki koin. Esko Salminen Hamletin isän haamuna, Duncan Macmillanin yhteiskunnallisesti ja dramaturgisesti puistattavan vahvat tekstit sekä lukuisat pienet oivallukset, jotka pompsahtivat mieleeni esitysten aikana tai jälkeen miestenhuoneen urinaalilla, olivat palkinto sinänsä. Ja kun Varissuon loppupuolella on tunnistavinaan Macbeth-viittauksen, lähennellään jo kuivaa orgasmia.

Mutta teatterin ystävää minusta ei tullut – siitä pitivät olosuhteet huolen. Teatteri on sittenkin liian outoa ja perin juurin epäilyttävää puuhaa, teidän tienne eivät ole minun teitäni. Mutta puuhastelkaa minun puolestani. Tarinankerronta nyt joka tapauksessa on ikuista, niin että kävi laitosteattereille miten tahansa, fiktio säilyttää asemansa ihmiskunnan suurimpana rakkautena. Sehän on sepitteeksi muokattua todellisuutta, totta tavallaan, faktaa josta on siivilöity kaikki tylsä ja turha.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta niin päättyy kotikriitikkokautenikin. Paljon olisi vielä huvittanut sanoa, paljon tehdä… Mutta olkoon. Kiitos sinulle, joka olet uhrannut enemmän tai vähemmän hetkiä ainutkertaisesta elämästäsi kirjoitusteni parissa – erityisesti, jos olet tehnyt sen vapaa-ajallasi etkä maksattanut lukutuokiotasi työnantajalla. Kiva, että tekstini ovat kelvanneet. Nyt menen lepäämään ja tutkiskelemaan tätä kaikkea sydämessäni. Loppu on Tapsaa:

En päivääkään vaihtaisi pois
Ei toisin mun lauluni sois
Sen tiedän oon luotu mä näin elämään
uneen kun painan pään

Daniel

Daniel

 

Hamlet-esityskuva:Otto-Ville Väätäinen. Muut kuvat kirjoittajan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s