And now, the end is near / And so I face the final curtain

Elämä on pieniä syntymiä ja kuolemia täynnä. Syksy 2017 synnytti minusta kotikriitikon. Vuosia Ruususen unta uinunut kirjoittamisen yllytyshulluus, se pieni runotyttö yhdistyneenä päiväkirjojen väkertäjään, oli minussa herätetty. Olin kirjoittanut, hakenut ja päässyt. Olin tehnyt ehdottomasti väärin ja kaduin. En uskaltaisi. Kunnes saavuin ensimmäistä kertaa uutuuttaan hohtavaan, korjattuun teatteriin ja tunsin, että tämä mahdollisuus on oleva jotain ainutkertaista elämässäni.

Ambivalenttius hyökkäsi uudelleen. Sopivasti ensimmäisen Viimeinen laiva-käyntini jälkeen teatterikriitikko Anniina Karhu pohti Kritiikki kriisissä?-aliossaan Turun Sanomissa kommentoimisen moniäänisyyttä ja ammattikritiikin asemaa. Tunsin itseni hyvin pieneksi somekääpiöksi suurten ja arvostettujen kriitikkojättiläisten rinnalla. Kirjoitin ensimmäistä tekstiäni, tarkistin, korjasin. Kirjoitin, luetutin, kysyin mielipiteitä, pyysin tarkistamaan pilkkuja. Viimein oli pakko ampua itselleen lähtölaukaisu tai jäädä lähtöruutuun. Alkoi vuoden pituinen sprintti, josta tulikin kahden vuoden puolimaratoni.

Kaksi vuotta katsomossa ei ole tehnyt minusta ammattikatsojaa tai -kirjoittajaa. Olen amatööri teatteritietäjänä ja kirjoittajana edelleen. Olen amatööri, jos sillä tarkoitetaan harrastamista, jopa sitä vähemmän laadukasta harrastelijamaisuutta. Olen kuitenkin mielelläni amatööri myös silloin, jos se merkitsee jonkin asian rakastajaa tai harrastajaa, joka suhtautuu kohteeseensa intohimoisen tulisesti (ransk. amateur, lat. amare). Tekstien subjektiivisuus ja henkilökohtaisuuden esiintuominen olkoon meidän bloggaajien oikeus, tunteet roihutkoon! Jos siihen pystyy yhdistämään tiedon, sydämen sivistyksen ja selväkielisen esityksen lukijoille, ollaan lähellä sitä, mitä itse haluaisin lukea.

Rohkeus ja kiinnostus ovat kasvaneet tehdessä. Sanojen valitseminen on ajattelun polkujen valitsemista. Oma kirjoittajaidentiteettini ei todellakaan ole sujuvasti sanailevan kirjailijan, ja tämä matka on välillä ollut Via Dolorosa, jota on kuljettu paljasjaloin viiltävällä kivikolla. Life´s block on välillä siirtynyt writer´s blockiksi. Mutta kuten teatterissa, show must go on. Oma tuskani on jäänyt kotitietokoneen kulissien taakse. Samoin silloin tällöin saavutetut flow-tilat, kun kirjoitus on lähtenyt lentoon. Voitontanssini ei ole päässyt stagelle.

Vaatii rohkeutta sanoa julkisesti, vaikka vain pienimuotoisesti blogissa. Olen kasvanut rohkeammaksi ja oppinut seisomaan kirjoittamieni sanojen takana. Ajatustyö sanotun, nähdyn ja kuullun ilmaisemiseksi on ollut oikeaa työtä eikä omassa mahtavaa-ihanaa-upeeta-somepilvessä leijailua. Joskus tulos voi näyttäytyä kevyenä kuin hyvin ajoitettu farssi, mutta on vaatinut pitkän työn. Teatteriesityksen elää mielessään monta kertaa uudestaan siitä kirjoittaessaan. Meidän kotikriitikkojen on ollut tarkoitus herättää keskustelua. Hyvässä keskustelussa voi itsekin oppia jotain, ja jopa vaihtaa omaa mielipidettään, jos huomaa sen olleen väärä. Tätä keskustelua ei ole valitettavasti syntynyt juuri nimeksikään, mutta keskustelua sitäkin enemmän on tullut käytyä itsensä kanssa.

Blogissa on saanut tuoda esiin oman kokemuksensa teoksesta. Tärkeimpiä ovat olleet ne teokset, joista on jäänyt kivi kaihertamaan kenkään. Silloin kysymysten kaaos on vallannut mieleni. Pidin tai en, ovat tärkeämpiä aina kysymykset ja perustelut, miksi. On ollut pakko yrittää selvittää itselleen, miksi. Aina sitä vastausta ei ole löytynyt. Ja sekin on ollut hyväksyttävä vastaus.

 

dav

 

Nämä kaksi vuotta ovat merkinneet valtaisaa taidekokemusten vyöryä. Itse haluan puhua taiteesta terapiana, aina. Se on hoitoa ihmisenä ja inhimillisenä olemiselle, vaikka emme sitä itse tajuaisikaan. Taide antaa kysymyksiä, elämyksiä, tunteita, yhteisöllisyyttä. Se on meitä ja meistä ihmisistä. Koetut teatterikokemukset ovat nostaneet minut uudelle kokemisen tasolle. Teatterissa olemme vuoropuhelussa teoksen välityksellä ja eri tyyppisissä teoksissa ovat painottuneet eri elementit. Jokin on aina koskettanut, miellyttävästi tai epämiellyttävästi. Joka kerta niin katsoja kuin esiintyjäkin on uuden edessä, ainutkertaisen ja ainutlaatuisen edessä. Siinä sykkii teatterin sydän.

Oma merkityksellisyys on löytynyt paitsi katsojana myös kokemusten välittäjänä muille. Oma ääni on pikku hiljaa löytynyt ja siihen on alkanut luottaa. Jos odotit, että laittaisin kotikriitikkokokemukseni arvojärjestykseen, joudut pettymään. Sellaiseen järjestykseen ne eivät sovi. Parempi vaihtoehto on kirjoittaa listaa kotikriitikkona koetuista hyvistä asioista, aivan kuten poika Parasta elämässä-näytelmässä. Kyllä niitä helposti löytyy miljoona. Ja ne vain ovat, jokainen omana merkityksellisenä itsenään. Eräs viisas ystäväni lohdutti, kun synkkänä hetkenäni huokailin tekstieni merkityksettömyyttä: ”Juuri ne ilmiset lukevat tekstejäsi, joiden niitä kuuluukin lukea.” Se oli lohduttavasti ja unohtumattomasti sanottu. Kiitos, että olit yksi lukijoistani.

For what is a man, what has he got?/ If not himself, then he has naught / To say the things he truly feels / And not the words of one who kneels / The record shows I took the blows / And did it my way

Lasken ruusukimppuni näyttämön reunalle. Sillä kiitän teitä kaikkia, unohtumattomien elämysten tekijöitä näyttämöllä ja sen takana. Riisun kaulukseni. Kumarran kiitokseksi ja poistun.

Teksti ja kuvat: Päivi

Kuvissa poseeraavat lähes kaikki kahden vuoden aikana nähtyjen näytelmien käsiohjelmat.

Lainaukset: My Way (Comme D´habitude) säv. J. Revaux/C.Francois, san. Paul Anka

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s