Ihminen on valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen karkuun nykyhetkeä, jopa menemään teatteriin. Ja vaikka uskoisimme, että asiat eivät ennen olleet paremmin, se on samantekevää, sillä muistoissa (joiden tehtävä ei ole säilyttää mennyttä todellisuutta vaan rakentaa subjektiivinen, identiteettiimme sopiva kertomus) kaikki entinen on yleensä mukavan yksinkertaista ja kaunista. Ja kun menneen kaipuu kohtaa Mika Waltarin tekstin ja Taneli Mäkelän karisman, niin hittihän siitä syntyy. Panu Raipian ohjaama Komisario Palmun erehdys on juoni- ja Mäkelä-vetoinen nostalgia-annos, joka kiertotalouden ihanteiden mukaisesti uudelleenkäyttää  kirjallisuus- ja elokuvakaanonin korkean jalostusasteen materiaalia lähes sellaisenaan, välttäen neitseellisten tarinankerronta-aineiden tuhlausta. Mitään monimutkaista ei teatteriesitykseen kehitetä, sellaista suorastaan vältellään.

(Seuraavan kappaleen lukuohje: kuvittele lausuttavaksi Mäkelän tai Rinteen Palmu-äänellä.)

Voi, voi. Minä nyt vaan olen tällainen kohtalaisen nuori kotikriitikon retale. Ei minun mielipiteistäni kannata välittää. Minä vaan pidän siitä kun on menoa ja meininkiä ja kun tekijöillä on sellainen sanoma. Mutta minä nyt pitkästyisin vaikka katselisin alkuräjähdystä. Älkää te nostalgiannälkäiset minusta välittäkö, sen kun menette katsomaan. Minä nyt tässä mutisen lämpimikseni muutaman havainnon ja mielipiteen ihan vaan koska se kotikriitikon hommiin kuuluu. Siispä:

Tekijälistauksen mukaan esitys perustuu Joel Elstelän sovitukseen Waltarin samannimisestä salapoliisiromaanista, mutta tässä yhteydessä olisi reilua mainita myös Matti Kassilan elokuvaversio, joka vuoden 2012 kriitikkoäänestyksessä valittiin kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiselokuvaksi. Waltarin tekstiä käsitellessään Elstelä on nimittäin omaksunut lukuisia elokuvasta tuttuja muutoksia. Tällainen on ennen kaikkea Palmun apulaisten, etsivien Kokin ja Virran tasa-arvoinen asema tarinassa (romaanissa ytimen muodostaa kertojana toimivan Virran ja Palmun kaksikko, Kokki on sivuosassa ja puuttuu useista kohtauksista). Myös kuulusteltavien kertomusten esittäminen takautumina ja aloituskohtaus perustuvat leffaan. Niin ja tietysti humppaesitys Silmät tummat kuin yö.

Waltarin luomassa muotovaliossa salapoliisikertomuksessa on kaikki kansainvälisesti tunnetut klis– anteeksi, lajityypilliset piirteet, eli omalaatuinen rikoksenselvittäjä hidasälyisine alaisineen, kourallinen epäiltyjä, joista kukin valehtelee minkä ehtii, verkkaista selvittelyä ja sopivan (ei liian) jännä loppukliimaksi. Näiden klassisten dekkareiden yleismaailmallinen ongelma taitaa olla se, että niissä ei tapahdu paljon mitään. Ensin tehdään murha, sitten kerätään johtolankoja ja lopuksi paljastetaan, kuka sen teki, miten ja miksi. Salapoliisiromaanissa konsepti toimii, mutta visuaaliseksi esitykseksi sovittaminen on vaikeaa. Komisario Palmun erehdyksessä on paljon samaa kuin vaikkapa Poirot-televisioelokuvissa: mysteeri on hyvä, mutta sen selvittäminen näyttää monesti aika kankealta. Palmussa epäaktiivisuutta yritetään suitsia hahmojen liikkumisella pitkin ja poikin näyttämöä sekä todellisilla ja Palmun versioimilla takautumilla. Niin ja laululla Silmät tummat kuin yö.

46839061674_9e9cbc3efa_k
Jani Uljaan lavastuksen tärkein tehtävä vaikuttaa olevan runsaan avoimen tilan jättäminen näyttelijöille. Lavastus korostaa myös, miten vaatimattomien olosuhteiden köyhä poliisi kohtaa upporikkaan, vaikutusvaltaisen ja joutilaan suvun: näyttämöä hallitsee Brunon hulppea asunto, Palmun askeettinen toimisto on pieni ja syrjässä toisessa reunassa. 

Marimbaa ikävä

Esityksessä on kaksi dramaattista kohokohtaa, eikä kumpikaan niistä saavuta täyttä potentiaaliaan. Ensimmäinen on esiripun nosto, jolloin yhdessä hetkessä silmien eteen pläjähtävät rikkaat ja vaikutusvaltaiset Rykämöt / Rygseckit staattisina patsaina Jani Uljaan lavastama mahtipontinen sali taustanaan. Siinä on kontrastia nuhjuiseen komisarioon ja näyttämökuvan äkillistä muuttumista. Vastaavaa pääpelureiden esiintuomista kertarykäyksellisenä asetelmana on käytetty ainakin dekkarikuningatar Agatha Christien Kohtalokas viikonloppu (The Hollow) -leffasovituksessa, eli temppu on toimivaksi havaittu. Mutta Palmussa dramatiikasta jää uupumaan jotakin, se olisi voinut säväyttää enemmän. Olisivatko äänitehosteet tai musiikki auttaneet? Olisiko paljastus pitänyt hoitaakin valoilla tai ainakin valaista sali kirkkaammin, jolloin kontrasti aiempaan näyttämökuvaan olisi ollut suurempi? Olisiko aloituskohtaus, joka paljasti verhon takana olevan Brunon asunnon, pitänyt jättää pois yllätyksen maksimoimiseksi? No, jos osaisin vastata tuohon, tekisin teatteria enkä kirjoittaisi siitä.

Toinen kohokohta on tietysti loppukliimaksi, jossa ihmishenki on jälleen hiuskarvan varassa. Mutta se menee ohi aivan liian nopeasti. Romaanissa ja leffassa aseen kohottamista seuraa kiihkeä pako, nyt ratsuväki ryntää saman tien tuhoamaan murhaajan suunnitelman – ja katsojan jännityksen. Muutenkin siellä täällä kiirehditään liikaa: hahmot puhuvat välillä persoonansa ja suunnitelmansa auki, ilmeisesti aikaa säästääkseen. Se syö hahmojen uskottavuutta, vie katsojalta tulkitsemisen onnen ja estää näyttelijöitä rakentamasta hahmojaan. Luojan kiitos nimiroolissa ärähtelee Taneli Mäkelä, joka ottaa legendaarisen hahmon omakseen ja kantaa esitystä harteillaan läpi heikkojen hetkien.

Sitten on toki kohtauksia, jotka erottuvat edukseen elokuvasta. Pitkä sanattomuus Palmun toimistossa, tämän odottaessa murhaajan siirtoa (ja Virran (Markus Ilkka Uolevi) ihmetellessä esimiehensä oikkuja), osuu piinavalla pituudellaan ja kellon kolkolla raksutuksella maaliin. Toinen tähtihetki on Kokin (Teemu Aromaa) esitelmä tapahtumain vaihtoehtoisista kuluista ja X:n, Y:n ja Z:n osuudesta niissä, huipentuen sohvatyynyillä näyteltävään yllätyskäänteeseen. Hieno hetki on myös Silmät tummat kuin yö.

Palmu_toimisto
Komisario Palmun erehdys on ennen kaikkea Taneli Mäkelä Show, jossa näyttelijät ottavat klassikkohahmot haltuun tutusti mutta omat persoonansa niihin painaen. Kuvassa Taneli Mäkelä, Teemu Aromaa ja Markus Ilkka Uolevi.

Kun valittu kerrontatapa on tietoisesti elokuvan jäljitteleminen, ei voi olla vertaamatta myös teosten äänimaailmaa toisiinsa: teatteriesityksessä se on valitettavan tavanomainen ja mielenkiinnoton. Osmo Lindemania ja persoonallisen aavemaisesti kilisevää marimbaa tulee ikävä. Bruno Rygseckin (Stefan Karlsson) asunnossa kuultava monotoninen jatsikomppi on pitkäkestoisuutensa vuoksi erityisen raskasta kuultavaa. Taneli Mäkelän jupina ja mutina ei tarvitse mitään taustamusiikkia!  Paremmin toimii pahaa enteilevä sävel. Parhaiten toimii Silmät tummat kuin yö.

Komisario Palmun erehdys taitaa olla Turun kaupunginteatterin nykyohjelmiston myydyin esitys, mutta paras se ei ole. Siihen se on liian tylsä ja tavanomainen. Mutta kohdeyleisöään, vanh – öh, nostalgiannälkäisiä ja mustavalkoisten Suomi-filmien faneja, teos lämmittää. Ja tärkeimmässä se onnistuu: Taneli Mäkelä ottaa Palmun roolin suvereenisti haltuun, perinteisesti mutta tuoreesti, ja nostalgian malja on ylitsevuotavainen. Lopuksi meitä vielä muistutetaan, ikään kuin sen unohtaminen olisi mahdollista, että tässä on tehty koko ajan kunniaa elokuvahistoriallemme ja sen suurille tähdille: esityksen vihoviimeinen suorite on suora tribuutti Joel Rinteelle, niin identtinen Palmu-leffan päätökselle kuin vain teatterilavalla voidaan tehdä.

Tarina kantaa, komisario Palmu.

Daniel

P.S. Mikä sitten on komisario Palmun niin valtava erehdys, että sen mukaan on nimetty kokonainen tarina? Sitä on tässäkin blogissa pohdittu, joten kerronpa, ennen kaikkea romaaniin perustuen, ainakin sinne päin mistä on kyse. Murhaajaa en suoraan paljasta, mutta hieman joudun loppuhetkien juonta avaamaan, joten lukija harkitkoon haluaako edetä.

Siis: Palmun omien sanojen mukaan erehdys on hänen hajamielisyytensä: hän kiinnittää huomionsa ainoastaan neiti Rygseckiin, jolloin hän ei älyä pitää riittävästi huolta neiti Vanteen liikkumisen rajoittamisesta.

Virta sen sijaan antaa kertojan ominaisuudessaan ymmärtää, että Palmun erehdys on tiedon pimittäminen Virralta. Palmu antaa hänelle tehtävän, jonka tarkoituksen jättää mainitsematta. Hän käskee Virtaa tapaamaan kaikki epäilyksenalaiset henkilökohtaisesti, mutta Virta, joka pitää tehtävää vain palmumaisena keinona nöyryyttää etsivää, ei kehtaa tai viitsi pyytää kirjailija Laihosta herättämään ”nukkuvaa” neiti Vannetta, eikä näin ollen saa hänestä näköhavaintoa. Jos Virta olisi tiennyt mitä Palmu tiesi, hän olisi noudattanut pilkulleen tämän ohjetta, ja neidin katoaminen olisi ehditty huomata ajoissa. Nyt Palmu saa tietää asiasta viime tinkaan, mikä johtaa vielä yhteen murhayritykseen. Palmun umpisurkealla johtamistyylillä – hänen tavallaan pihdata tietonsa alaisiltaan – on kallis hinta, jota ei tosin joudu maksamaan komisario itse, vaan, totta kai, Virta-poloinen.

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s