Harson läpi siivilöityy kynttilänvalossa huhuilevan miespalvelija Batlerin hahmo. Yhtäkkiä rivo, hyytävästi räkättävä miehenkuvatus valaistuu keikkumasta kattokruunusta. Bruno Rygseckin nauru on irvokasta. Se ei ehdi kaikua kauan. Elostelija löytyy hukkuneena, ja kohta komisario Palmu on jo ratkaisemassa, ei tapaturmaa, vaan murhaa.

 

Uudenvuodenpäivänä televisiossa esitettiin ohjaaja Matti Kassilan (1924-2018) ja näyttelijä Pentti Siimeksen (1929-2016) muistoksi koko Palmu-filmitrilogia. Katsoin ne, kuten silloin tällöin muutenkin katson vanhoja suomifilmejä. En yleensä kuitenkaan viehäty niinkään tarinasta, joka on useimmiten omaan aikansa jäänyt. Vanhat filmit ovat itselleni ennen kaikkea ajankuva Suomen lähihistoriaan, kulttuurin muutokseen ja teollistumiseen. Ne ovat myös kurkistus isovanhempien aikaiseen maailmaan: vanhojen Arabian astioiden, käsityönä tehtyjen huonekalujen, hyvin leikattujen vaatteiden ja tyylikkäiden kampausten kuviksi paketoitu nostalgiatrippi. Dekkarit tarinoina eivät jaksa minua pahemmin innostaa. Olen  varmaankin saanut niistä yliannoksen nuoruudessani, kun ahmin läpi lähikirjaston Neiti Etsivä-, Viisikko- ja Agatha Christie-hyllyt. Jotenkin se riitti rikoskirjallisuuden lajista, sain tarpeekseni rikosten selvittämisen kaavamaisuudesta.

Näillä asenteilla ja ne hyvin tiedostaen istuin katsomaan Komisario Palmun erehdystä. Mietin, miksi ihmeessä tämä Mika Waltarin klassikkotarina täytyy tuoda näyttämölle. Helsinkiläisille siinä on paikallisnostalgiaa, mutta entä Turussa? Puolustajien argumentit pyörivät mielessäni: Palmu on hahmona ikoni, varsinkin Joel Rinteen näyttelemänä, ja tarinan kehittely on hieno ja edustaa taitavasti kirjoitettua ”Kuka sen teki?” -tyyppistä, suljetun huoneen ja  brittiläisen kultakauden dekkaria.  Waltarin kirjallisen tuotannon monipuolisuuden tietäen uskon puolustajia, vaikka en ole näitä kirjoja lukenut. Mutta tämäkin teos filminä on klassikko, jopa minulle. Matti Kassilan filmatisointi on hyvin kirjoitettu, kohtauksiltaan toimiva ja taitavasti leikattu versio. Itseäni viehättää siinä vielä Osmo Lindemanin poikkeuksellisen jännittävä musiikki sekä näyttelijäkaarti, joka on jo itsessään klassikkokokoelma.

Teatterin tiedotteessa ohjaaja Panu Raipia kertoo, että häntä kiinnostaa klassikkonäytelmässä erityisesti sen vahva tarina. ”Omassa teatterikäsityksessäni ovat aina olleet keskiössä nimenomaan tarinat. Tarina joko vie minut mukanaan tai ei. Tässä esityksessä hyvän tarinan lisäksi tarjolla on jännitystä. Palmu-tarinoiden suosiosta huolimatta en usko monenkaan muistavan, kuka sen Bruno Rygseckin oikein murhasi”, Rapia naureskelee. Tarina ja jännitystä, mutta mitä muuta annettavaa tällä versiolla olisi? Itse odotin näkeväni nimenomaan näyttämölle, Joel Elstelän sovittamana, teatterin keinoin toteutetun ansiokkaan Palmun. Jos se vanhempien ikäluokalle tuo nuoruuden mieleen, tuoko se minulle vain elokuvamuistot?  Synopsista tarinasta en tässä toista, se löytyy useasta lähteestä, mutta arveluni Palmun mahdollisista erehdyksistä haluan lopussa esittää, joten siitä tässä kohtaa varoituksen sana paljastuksia välttäville. Myös murhaajan saatat muistaa kirjoitukseni pohjalta.

46839061674_9e9cbc3efa_k
Komisario Palmu (Taneli Mäkelä), Alli Rygseck (Riitta Salminen), Kokki (Teemu Aromaa), Amalia Rygseck (Eila Halonen), Batler (Kimmo Rasila), Virta (Markus Ilkka Uolevi), Erik Vaara (Mika Kujala) ja Aimo Rykämö (Severi Saarinen)

Vastauksia siis hain ja sain. Kokonaisuuden ehdoton onni olivat supertaitavat näyttelijät. Stefan Karlssonin muotoilemana rattopoika Bruno Rygseckissä oli ylimielisyyttä ja sadistista nautintoa vaikka muille jakaa, se oli öklöttävän ihmistyypin herkkupala. Miespalvelija Veijonen, Batler (Kimmo Rasila), palveli hänen alaisenaan ja toimi vastakohtana oivallisesti: anteeksipyytelevän epävarmana ja muodollisuuden taitavana, mutta omaa menneisyyttään hermostuneen hienostuneesti häveten. Aimo Rykämön (Severi Saarinen) sopivan reteä 30-luvun bilehile tarjoili itselleen supliikisti koko ajan pikkasen liikaa. Vaikka Palmu (Taneli Mäkelä), oli monelle se ykköskatsottava ja verrattava, muodosti hän ennen kaikkea mainion, tasapainoisen kolmikon praktisen Kokin (Teemu Aromaa) ja kirjanoppineen Virran (Markus Ilkka Uolevi) kanssa.  Tätä Palmu-pomoa sieti mieluummin kuin Rinteen näyttelemää, esimiehenä hän oli hieman lähempänä nykyaikaa.  Ja kyllähän tyynykohtaus huipensi Kokin ja Virran mestari-oppipoika -asetelman. Kirsikkana kakun päällä komeili topakka tätimatroona Amalia Rygseck (Eila Halonen), joka tuntui olevan ainoa järjen ja järjestyksen ihminen koko henkilögalleriassa. Kaikissa rooleissa, enempää erittelemättä, näyttelijät pystyivät muotoilemaan selvän ihmistyypin ja sen puolesta kokonaisnautinto oli taattu.

Puvustus ja naamiointi (Tiina Valkama, Anna Kulju) saivat itseltäni kiitettävän arvosanan. Siinä päästiin lähelle eleganssia ja erinomaista ajankuvaa. Harvoin pääsee vilpittömästi sanomaan, että olivatpa naiset kauniita ja miehet komeita ja, noh, Bruno sopivan Mr.hydemaisen eriskummallinen. Yläluokkaisessa salissa näkyi statuksen merkkejä ja muutamia huonekaluja, mutta lavastus (Jani Uljas) jätti paljon avointa tilaa etualalle. Kääntöelementein toteutetut kylpyhuonekohtaukset toteutuivat kätevästi näyttämön oikeassa takaosassa ja kulkureitti sinne toteutettiin valaistuksella (valosuunnittelu: Petri Suominen). Tapahtumia kuljetettiin leikkauksin valojen avulla toiseen kohtaan näyttämöä, still-kuvin ja takautumin. Kun näytelmän paino oli tarinassa, olivat näyttelijät monessa kohtaa paljon läsnä, mutta vain vähän liikkuvina tai kokonaan tarkoituksellisesti varjossa. Tuntui, että harvemmin näyttämöllä on näin paljon tilaa ja paljon ihmisiä. Näytelmä päättyy ennen väliaikaa kosteaan kohtaukseen Kämpissä, ja mukana on myös legendaarinen Leo Jokelan Kokin laulama Silmät tummat kuin yö (tai paremminkin Silimät tummat!) Katsomossa kuului hyväntahtoista hyväksyntää Teemu Aromaan versiolle tästä humpasta. Tätäkin kohtausta enemmän vakuutuin itse muusta äänisuunnittelusta, jossa onnistuttiin yhdistämään niin viiltäviä ääniä kuin henrymancinimaista rumpuvispilöiden jazzkomppisuhinaa (äänisuunnittelu: Eero Auvinen ja Mikko Hellström).

Waltari oli tarinankertoja korkeimpaan potenssiin ja hän taisi useat tyylilajit. Tämäkin tarina on punottu niin taitavasti, että sen edetessä voi epäillä jokaista henkilöä ja lopputulema on yllätys. Siis jollei satu jo valmiiksi muistamaan murhaajaa, kuten minä. Saara Raninin murhaajankasvoissa on nimittäin jotain mitä ei unohda. Kun sen tiesi,  tämä esitys oli nautittava, miellyttävä, mutta lopuksi valitettavan pitkästyttävä. Suljin silmäni loppupuolella, kun en enää jaksanut katsoa hahmojen liikkeitä ja eleitä, tulemista ja menemistä. Ja täytyy sanoa, että kuunnelmana tämä näytelmä toimi  erinomaisesti, äänenkäytön vivahteikkuus ilmaisi maksimaalisen paljon. Ohjaaja Panu Raipia sanoo Turun Sanomien haastattelussa hakeneensa esitykseen omaäänisyyttä ja erityisesti rytmin avulla tuoretta lähestymiskulmaa. Tavoite oli tehdä muuta kuin pölyttynyttä museoteatteria. Itselleni se tuoreus ei auennut, vaikka sitä siellä olisi ollutkin.  Koin, että tämä esitys lepäsi tarinan ja näyttelijätyön varassa. Se oli vähissä lavasteissa tapahtuvaa, mennyttä kunnioittavaa ”retroteatteria”, joka luotti tarinaan ja näyttelijätyön voimaan. Ja näytti siltä, että suurelle osalle iäkästä yleisöä se riitti. Samoin se riitti oman perheeni nuorille, jotka saivat ensikosketuksen Mika Waltarin dekkariin ja pitivät näkemästään jännityksestä.

47562912081_059ede4518_k
Komisario Palmun ja Amalia Rygseckin intensiivinen keskustelu

Mikä sitten oli komisario Palmun erehdys? Ensimmäinen erehdysvaihtoehto on, että komisario ei arvannut murhaajan haluavan uhria luokseen, vaan oletti murhaajan menevän uhrin luo. Toinen erehdysvaihtoehto on, että komisario luotti. Hän luotti, että neiti Vanne (Minna Hämäläinen) pysyy kotiarestissa, että kirjailija Laihonen (Thomas Dellinger) vahtii neitiä ja että etsivä Virta välittää henkilökohtaisesti viestit jokaiselle, joille komisario pyysi sellaisen välittämään. Vaikka Palmu osasi lähestyä ihmistä erinomaisesti, erityisesti keskustelussaan neiti Amalia Rygseckin kanssa, hän oli vanhan liiton komisario. Hän halusi koota faktat ja karsasti etsivä Virran tarjoilemaa nykyajan psykologiaa. Palmu antoi vakaan ihmisen sekä hiljaiseen, intuitiiviseen ihmistuntemukseen ja faktoihin hötkyilemättömästi luottavan ihmisen mallin, ja tällaista mallia Taneli Mäkelä ilmensi Joel Rinnettä enemmän.

Tarina ja sen loppuratkaisu kertovat Mika Waltarin taidosta kuvata ihmistä, niin hauskuutta ja hupailevaa ihmisessä, kuin myös syvyyksissä piilossa olevaa pahaa. Ihmisestä on kysymys. Saiko paha palkkansa? Silmä silmästä, hammas hampaasta. Emotionaalisesti kärsineelle, sydänjuuriaan myöten suivaantuneelle ja siitä sairastuneelle minkään  rangaistuksen langettaminen omakätisesti ei ole riittävä. Kun yksinäiseltä viedään viimeinen oljenkorsi, jää tilalle tyhjyys, joka saattaa täyttyä vaarallisesti.

Nostalgiseksi tämän esityksen teki paluu kotikriitikkomuistoihin, koska tämä oli viimeinen esitys, jonka katsoin kotikriitikon viitta harteillani. Kahden vuoden kotikriitikkoaika on kohta historiallista, muistojentäyteistä teatterielämää. Sitä muistelen piakkoin viimeisessä postauksessani.

Teksti: Päivi

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s