Ei koskaan, ei ikinä ole teatteriesityksestä kirjoittaminen ollut minulle niin vaikeaa kuin nyt Paavo Westerbergin ohjaamasta Hamletista kritikoiminen. Kenties se johtuu siitä, että aiemmat Turun kaupunginteatterissa näkemäni esitykset ovat perustuneet tuoreisiin teksteihin, joten olen voinut huoletta lähteä kysymyksestä, onko esityksen tarina teatteriin raahautumisen arvoinen ja ansaitseeko se tulla veronmaksajien kustannuksella kerrotuksi. Tämän jälkeen on valettu hyvä pohja tarinan kertomistavan analysoimiseksi, ja sitten kasassa onkin mukavasti huomioita, tulkintoja ja mielipiteitä, jotka – mikä tärkeintä – loksahtavat mukavasti järkevähköksi kokonaiskritiikiksi. Mutta Hamletin kohdalla on toisin: se on maailman esitetyimpiä tekstejä reilun 400 vuoden historialla. Siispä asetelma kääntyy: pitääkin ensisijaisesti arvioida kertomistapaa ja sitä, miten tekstiä on käsitelty, ei itse tekstiä. Se on aivoilleni yhtä helppoa kuin nollalla jakaminen. Mutta on esityksen sisällölläkin osuutensa. Ennakkomateriaali sai minut odottamaan jotain tajunnanräjäyttävää pamflettia vallasta ja sen käytöstä, mutta käteen jää vain irrallisia huomioita, yksittäisiä miniesseitä vallankäytön muuttumisesta makaaberiksi. Ja niistä pitäisi saada aikaiseksi järkevä kritiikki. Raskas taakka! No, se siitä. Nyt asiaan:

Ensiksikin, tämän teatteriesityksen nimen ei pitäisi olla Hamlet, vaan Hamletista. Se on kommentaari näytelmätekstin suhteesta nykyaikaamme, sitä ylistävä parodia, luento tarinankuljetuksen kehityksestä, komedia tragediasta. Se on tutkimus siitä miten Hamlet hengittäisi nykyviihteessä ja miten nykyviihde hengittää Hamletia. Alateksti kiepsautetaan esityksen päällimmäiseksi kerrokseksi ja runous viskataan jorpakkoon. Näkemys ajastamme on tyly: veri roiskuu, puukko heiluu ja tuliaseet paukkuvat, ihmiset myrkyttävät toisiaan ja itseään.

Alussa päähenkilö (Jussi Nikkilä) riisuutuu renessanssiprinssin puvusta, ja hänestä tulee jokamies. Sillä Hamletissa tärkeää ei ole hovimeininki vaan valta, jonka rakenteet näkyvät kaikkialla, kaikissa kansankerroksissa ja kaikissa sosiaalisissa tilanteissa. Paino on muutenkin perhe- ja muissa ihmissuhteissa politiikan sijasta. Tässä tulkinnassa vallankäyttö on esimerkiksi suhtautumista toiseen, hierarkian tekemistä näkyväksi mitätöivin elein. Kukaan ei ole tästä taudista vapaa, vaan jokainen löytää jonkun jota pompottaa: kuningas riviministeriä ja palvelijoita, hoviherra upseeria, haudankaivaja teuraseläintä. Rivisotilas Fransisco (Jonas Saari) -parkaa mitätöidään niin pahasti, että hän ei saa edes näyttää meille kasvojaan.

Esitys saattaa näyttää rajusti nykyaikaistetulta, mutta minua ei hämätä: monessa asiassa palataan juurille. Kiinteiden lavasteiden puute ja katsomoon työntyvä näyttämön jatke olivat myös William Shakespearen näytelmäseurueen Globe-teatterin elementtejä. Suurin osa hahmoista säilyttää alkuperäiset persoonansa ja kehityskaarensa nykyaikaisin ilmenemismuodoin. Mutta tarkkana saa olla, että sen havaitsee. Vahva suositukseni onkin, että katsoja seuraa, mitä tapahtuu syrjässä: pienillä screeneillä ja puhujan ympärillä olevissa hiljaisissa hahmoissa. Sieltä löytyvät heidän kehityskulkunsa, toiveensa, pelkonsa ja turhautumisensa, ihmiselämän hiljainen ydin, uutiset, jotka eivät ole virallisia vaan todellisia.

Shakespearen tekstin nykyaikaan sovittaminen on itse asiassa hyvin perinteistä teatteria, ainakin jos rajaamme tarkastelun viime vuosikymmeniin. Sen sijaan Hamletista ”pyyhitään pölyjä”  lisäämällä sellaista puhetta ja toimintaa, joka ei sovi alkuperäistekstin tarkoituksiin. Eeva-Liisa Mannerin suomentamaa näytelmätekstiä parodioidaan ja leikataan, siihen tehdään nykyhetkeen kytkeviä, koomisia lisäyksiä (”Se vei sun housut!” ”Turpa kiinni!”), sitä kommentoidaan pilkallisin elein, sen repliikkeihin sisältyvistä näyttämöohjeista viis veisataan. Osa alkuperäisistä efekteistä menetetään, eivätkä tilalle tulevat irralliset oivallukset riitä rakentamaan uutta, yhtenäistä draaman kaarta. Toimintaa ei soviteta tekstiin eikä tekstiä toimintaan. Toisia työryhmän vitsit naurattavat, toisia eivät. Sen sijaan Williamin alkuperäisläpät toimivat edelleen.

Hamlet_puukko
Westerbergin Hamletissa vallankäyttö ei ole peiteltyä tai hienovaraista vaan suoraa: valehtelua, katteettomia lupauksia, seksuaalista toimintaa, väkivaltaa ja sillä uhkailua. Aika on aina ollut sijoiltaan, mutta nyt väärintekijät eivät edes yritä salata sitä. Kuvassa Eero Aho ja Jussi Nikkilä.

Hamletin (ja Shakespearen?) mukaan ”näyttelijän tehtävänä on aina ollut ja on vastakin – – osoittaa aikakaudelle ominainen henki ja tavat”, ja sitä tässä versiossa totisesti yritetään. Westerbergin tulkinnassa nykypolitiikka eroaa esimerkiksi renessanssista siinä, että vaikka hallitsijat ovat aina valehdelleet, nyt he eivät edes yritä salata sitä. Claudiuksen (Eero Aho) avausmonologi on osoitus tästä: ”Vaikka on vielä tuore velivainajamme armas muisto…” lausuu kuningas räkättäen korulauseilleen yhdessä häävieraiden kanssa. Aluksi yleisö ei edes saa nähdä kuningasta livenä, ainoastaan ruudun välityksellä. Vallankäyttöä sekin.

Claudiuksessa on ainakin Donald Trumpia, Kim Jong-Iliä ja Sergei Lavrovia. Ofelia (Pia Andersson) kapinoi tekemällä pilaa isästään ja valehtelemalla tälle. Rosencranz (Ella Lahdenmäki) ja Güldenstern (Jonas Saari) edustavat hyödytöntä, omassa suppeassa kuplassaan kyhnyttävää ja ylempiään pokkuroivaa lajityyppiä. Esityksen ainut täysipäinen hahmo on Horatio (Severi Saarinen) – ja häntä ei koko homma tunnu kiinnostavan pätkääkään. Erityisen hauskoja ovat Polonius (Carl-Kristian Rundman) ja Osrik (Kimmo Rasila), ennen kaikkea siksi, että Shakespeare on tehnyt heistä hauskoja. Toki näyttelijäntyön on myös onnistuttava, ja niin käykin.

Ihmisaivot ilahtuvat siitä, kun ne tunnistavat jotakin tuttua, ja siksi populaarikulttuuriviittausten ymmärtäminen saa katsojan lähes automaattisesti hyvälle tuulelle. Niiden kautta tekijät ainakin osoittavat, miten Shakespeare ja Hamlet lävistävät kulttuurimme, jota ei olisi nykyisenkaltaisena olemassa ilman renessanssineroa. Tässä on myös esityksen ongelma: kun tuntee jollakin tavalla näytelmätekstin, lisäykset varastavat huomion paljon tärkeämmiltä asioilta kuten siltä, millainen näkemys näytelmän henkilöhahmoista ja heidän suhteistaan esitetään, tai mitä alkuperäisteksti voi kertoa nykyihmiselle. Eniten minua vaivaa, että Westerberg ei luota mahdollisuuteen käyttää Hamletin repliikki- ja toimintakehikkoa oman viestinsä ja näkemyksensä välittämiseen, vaan sortuu rakentelemaan kommentaarikerroksensa Shakespearen tragedian päälle.

Vitsien laadussakin on ongelmansa: liberaalit ja vasemmistolaiset viihdyttäjät ovat jo vuosia vääntäneet monentasoista vitsiä Trumpista, ja silloin kun ei muuta ole keksitty, on räkätetty hänen ulkonäölleen ja henkilökohtaiselle elämäntavalleen, joka ei oikeastaan kuulu kenellekään muulle kuin Donaldille itselleen. Siksi on todella surullista, että Westerberg käyttää veronmaksajien rahaa rusketus- ja peruukkiläppään. Se että jonkun mielestä Trump on kuin Claudius on sinänsä mielenkiinnoton väite. Paremmat perustelut tarvitaan, mutta niitä en tästä teoksesta löydä.

Valoa liikaakin on

Sanna Salmenkallion musiikki täyttää tehtävänsä: siihen ei juuri kiinnitä huomiota, ellei tietoisesti niin päätä. Sävelet siis tietävät paikkansa, tukevat mutteivät jätä varjoonsa. Shakespearen teokset ovat henkilöhahmojen draamaa, joten tässäkin mielessä ollaan kiinni perinteessä. Sen sijaan Ville Seppäsen valot ottavat tilan haltuun toisinaan suorastaan silmiä kirvellen. Ne myös maalaavat Hamletin monologissaan pelkäämään kuolon maan, joka onkin lempeä paikka: siellä kaikki vapautuvat vallankäytön kahleista. Kaikki paitsi Hamlet, jonka kohtalo on erilainen: tällä työryhmä viestii, että… Äh, en minä keksi mitä se tarkoittaa.

Ei ole sattumaa, että nykyajan valtaa käsittelevässä teoksessa videonäytöt välittävät ja kommentoivat draamaa. Hamlet tubettaa: sen sijaan että vain olisi tarkkailtavana, hän itse tyrkyttää itseään julkisuudelle. Ruutuaika ja sen laatu – ruudun koko, resoluutio, sijainti näyttämöllä – on valtaa, ja sitä saa kuvaamalla itseään ja pölhöilemällä. Tässäkin suhteessa Hamlet saa vastaansa Claudiuksen, joka on oman elämänsä playback-rokkistara ja kaikkien lajien mestariurheilija. Ainut paikka johon voi paeta jatkuvaa tarkkailua ja jossa voi olla mitä oikeasti on, on auto (Volvo S90 T8). Auton sisätila onkin nykyään sekä fiktion että ei-fiktion tekijöiden suosima tapahtumaympäristö: siinä on yksityisyyttä, intiimiyttä ja ajankuvaa.

Polonius
Westerbergin ohjauksessa hahmot sykkivät Shakespearen niille antamaa moniulotteisuutta, mihin kaikki Hamlet-tulkinnat eivät pysty. Esimerkiksi Poloniuksessa (Carl-Kristian Rundman) ovat mukana myös hahmon surulliset ja traagiset puolet.

”Niillä, jotka eivät ole näytelmää vielä nähneet, on nyt loistava tilaisuus paikata Hamletin kokoinen (massiivinen) aukko yleissivityksessään [sic!]”, provoilee kaupunginteatteri uutisessaan. Väite on hupsu, sillä yleissivistykseen kuuluva klassikko on Shakespearen kirjoittama näytelmäteksti, ei Westerbergin tulkinta siitä. Sille, joka haluaa nähdä nimenomaan Shakespearen Hamletin, ei tätä esitystä todellakaan voi suositella. Tämä on Westerbergin, Ahon ja kumppaneiden faneille sekä niille, jotka tykkäävät kaikenlaisesta pakan sekoittamisesta. Klassikkoa siitä ei nähdäkseni tule. Eikä teatteriesityksen, joka on ainutkertainen ja katoava, toki pidäkään yrittää olla sellainen, sillä klassikon on oltava ajaton ja arvioinnin kohteena aikakaudesta toiseen.

Muodon alta on vaikea nähdä niitä pohjavirtauksia, joissa Hamletin alatekstin kehityskulut kyllä virtaavat todella ansiokkaasti. Mutta pitäisikö tästä esityksestä, kuten Westerbergin kommenteista olen ymmärtänyt, löytää jotain tuoretta analyysia valtarakenteista? Miten liittyvät yhteen (ja Hamletiin) monikansalliset brändit, lihantuotanto, media ja väkivaltaviihde? Siinä kynnyksiä, joihin kompastun. Tästä teoksesta en myöskään löydä sellaista yhtenäisyyden tuntua, läpikantavaa ja tapahtumat yhteen nivovaa tunnelmaa, jonka aistii kaikissa muissa kaupunginteatterin nykyohjelmiston teoksissa. Hamletin joka kohtauksella on omat juttunsa, se ei ole tunnelmaltaan tai teemaltaan yhtenäinen. Ja kun sen kerää auki keritään kohtauspohjaisesti, se vain pitkittää ymmärrysyritysten kurjuutta.

Vaan jotain huikeaakin koin: kertaakaan, en kertaakaan ole kokenut veret seisauttavaa haltioitumista teatterikatsomossa – ennen Esko Salmista. Salmisen tulkitsema haamun monologi on upeinta, mitä olen ikinä teatterissa kokenut – ja minä olen elämäni aikana nähnyt melkein kymmenen teatteriesitystä. (Tämä ei ole vitsi.) ”Olen isäsi henki: tuomittu yöt kaiket harhailemaan…” jyrisee haamu Salmisen äänellä kellertävän valon keskeltä, kuin Jumala palavasta pensaasta. Monta hänen tv- ja elokuvarooliaan olen nähnyt sen kummemmin arvostamatta, mutta nyt kolahtaa. Tämähän on tosin purkitettua puhetta eikä livekarismaa, että voiko suoritusta oikeastaan laskea teatterintekemiseksi? Mutta jos tuo puhetallenne julkaistaan iTunesissa, lupaan ostaa.

Hamlet_peiliMarkus Tsokkisen lavastus kirjaimellisesti heijastelee Hamletin peilimotiivia: prinssi peilaa itseään toisiin hahmoihin, erityisesti Laertesiin, ja näytelmä itse on modernin ihmisen armoton peilikuva. Kuvassa Jussi Nikkilä.

Kokonaisuudesta jää silti hämmentynyt ja valju olo. Päähuomion vie ”pölyjen pyyhintä”, joka nousee itsetarkoitukselliseksi ja hukuttaa sanoman alleen. Miksi kenenkään edes pitäisi modernisoida Hamletia? Kuten psykoanalyytikko Jacques Lacan on todennut, voisi kuvitella, että Hamlet on kirjoitettu eilen eikä vuosisatoja takaperin. Näytelmäteksti itsessään on nimenomaan modernin ihmisen kuvaus ja toteutunut profetia edistyksen pimeästä puolesta. Kunhan teatteriesitys onnistuu välittämään alkuperäisen yhteiskuntakritiikin, on kohtuullisen yhdentekevää, mihin miljööhön tapahtumat sijoitetaan.

Taiteellisen työryhmän ja näyttelijöiden luoma vaikutelma onkin vahvimmillaan silloin, kun heidän tavoitteensa ovat yhtenäisiä alkuperäisen Hamletin draamallisten päämäärien kanssa. Tekstissä itsessään olisi jo tarpeeksi tunnelmaa keventäviä vitsejä, nyt työryhmän lisäläpät ylittävät luontaisen kohtuullisuuden ja vesittävät tragedian. Terävimmät huomiot brexiteiden ja ympäristötuhojen ajastamme tulevat vuosisatoja vanhasta alkuperäistekstistä, jossa Hamlet vertaa taivasta myrkkyhöyryihin ja haudankaivaja ei osaa erottaa englantilaisia mielisairaista. Kun kilvoitellaan nyky-yhteiskunnan peilaamisesta teatterilavalla, puskevat Westerberg ja kumppanit laadukkaasti kohti omia erikoisia päämääriään, mutta pisimmän korren vetää William Shakespeare.

Daniel

 

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen

3 thoughts

  1. Sain selkeän kuvan esityksen rakenteesta ja ohjaajan näkemyksestä. Taitavat näyttelijät lisäävät kiinnostustani.

    Lähetetty Samsung Galaxy -älypuhelimesta.

    Tykkää

  2. Kiitokset tästä oivasta kirjoituksesta! Näin esityksen eilen ja olin yhtä lailla hämmentynyt enkä niin vaikuttunut kuin lähes kaikissa arvioinneissa on oltu. Vaikka kaikki tehty oli taitavaa tekemistä, juuri mikään ei koskettanut. Jos tekstiin oli lisätty noinkin paljon heittoja niin miksei alkuperäistä tekstiä hylätty kokonaan…luulen, että kokonaisuus olisi ollut ehyempi. Niin kuin vaikkapa elokuvassa Kaurismäen Hamlet liikemaailmassa, jossa tekstiosuus toimii paremmin. Shakespearemaisen tekstin seuraaminen vaatii sekä näyttelijältä ja kokijaltakin paljon, tänään paljon enemmän kuin ehkä muutama vuosikymmen sitten.
    Esko Salmisen osuus erottui tässäkin jollekin omalle maagiselle tasolleen. Olen nähnyt saman parissa muussa näytelmässä, joissa hän on ollut mukana ja juurikin runomittaisen tai vanhan tekstin suhteen (Cyrano de Bergerac ja Peer Gynt). Eikä siihen tarvita huutoa.

    Tykkää

    1. Kiitos palautteesta ja asiantuntevasta analyysista! Ilmeisesti tekijät ovat toisaalta halunneet pitäytyä Shakespearen/Mannerin tekstissä, jolloin teosta voi kutsua nimenomaan Hamletiksi ilman lisämääreitä, kuten ”liikemaailmassa”, ja esimerkiksi Nikkilän ja Salmisen Shakespeare-osaaminen pääsee oikeuksiinsa. Toisaalta on sitten kuitenkin haluttu tuoda omia ideoita läjäpäin, jolloin teatteriesitys etääntyy alkuperäisestä tekstistä ja sen tarkoituksista. Lopputulos on sitten ristiriitaisia tunteita herättävä, mihin tekijät kenties ovat pyrkineetkin.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s