Katoava maa. Näytelmä, jota välttelin, koska se ei tuntunut ollenkaan minulle suunnatulta. Sen huomasi tosin yleisöstäkin. Olisiko alaikäraja ollut lähempänä viittäkymmentä? Olin kuitenkin ennakkoluuloton. Vaikka pyysin näytelmän tekstin sen kirjoittajalta sekä näytelmän ohjaajalta Satu Rasilalta etukäteen, se jäi kuitenkin ennen näytelmän näkemistä lukematta.

Kirjoittaessani näytelmästä, on sen katsomisesta kulunut jo viikkoja. Mitä vielä muistan siitä? Miten voin päättää, mitä muistan? Nämä ovatkin yksiä näytelmän pääteemoista. Helenalle (Marja-Leena Kouki) on vastikään diagnosoitu Alzheimerin-tauti, ja hänen pitkäaikainen aviomiehensä Aarne (Juha Muje) ymmärtää nyt olevan viimeinen mahdollisuus kertoa asioista, jotka ovat aiemmin jääneet sanomatta. Juonta varjostaa muistot, muistin rakenne ja se, mitä kaikesta tästä jää jäljelle.

39938399463_3b5768603d_k.jpg
Nuori Aarne (Joonas Snellman) ja Helena (Miila Virtanen)

Katoaako Helenalta muistot vai katoaako Helena?

Heidi Wikarin suunnittelema lavastus ja puvustus eivät ainoastaan edusta hienoa lavankäyttöä ja ajalleen sopivaa tyyliä, vaan se sisältää paljon näytelmän teemoja ja tuo esiin Helenan muistot; tai ainakin sen, mikä niistä jää jäljelle. Näytelmän toisella puoliajalla melkein kaikki tuttu on muuttunut vieraaksi ja valkoiseksi, paitsi tietenkin äidin laatikko, jossa Helenalle rakkaat muistot saavat elää ja olla turvassa.

46178184094_905a7d5fe4_k.jpg
Helena. (Marja-Leena Kouki ja Miila Virtanen)

Mestarinäyttelijät Kouki ja Muje ovat saaneet rakentaa hahmonsa omien hahmojensa Helenan ja Aarnen nuorten näyttelijöiden, Miila Virtasen ja Joonas Snellmanin kanssa. Kaikkien näyttelijöiden näyttelijäntyö on hurmaavaa, eikä hahmojen välillä tapahdu suurta eroa näyttelijän vaihtumisesta huolimatta.

Kokonaisuus on saatu Rasilan ohjauksen alla ja taitavan työryhmän voimin toimimaan moitteettomasti.

Asia, minkä muistin heti, oli rytmi. Näytelmässä, jossa käytetään koko ajan samaa tilaa, ja jossa hahmot ovat pääasiassa samassa tilassa menneisyyden/nykyhetken kanssa, rytmi on äärimmäisen tärkeää – ja siinä oltiin myöskin onnistuttu.

Sanoisin näytelmän olevan upea matka ikäiselleni nuorellekin. Se avaa näkökulmia vanhuudesta ja muistoista, jota ei itse tajua ajatella, ja hahmojen iästä huolimatta niihin on silti helppoa heijastaa itseään ja omia elämäntilanteitaan.

– Kris

Lisää työryhmästä ja näytelmästä

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s