Elämä on hurjaa. Viikko ennen Sanna Silvennoisen ohjaaman ja suomenranskalaisen Marc Gassot’n tähdittämän LION – The Weird and Magical Abracadabra Circus Show’n ensimmäistä Turun-esitystä en osannut kuvitellakaan istuvani kohta katsomassa miimiä. Eihän siinä mitään pahaa ole ja miimikotkin ovat ihmisiä, joilla on oikeus omaan elämäntapaansa siinä missä meillä muillakin, ei vaan ole minun juttuni. Tai mistä sen tietää. Mennään katsomaan.

LIONin kantavana teemana on pelko. Näyttämöllä – tai oikeammin maneesissa – se kohdataan riehakkaasti ja groteskisti, mutta naurun takana on sydäntä särkevä kertomus miimikon taipaleesta teatteriyleisön sydämeen. Ylen haastattelussa Gassot kertoo, kuinka hän on onnettomasta ja rakkaudettomasta lapsuudestaan saakka kipeästi kaivannut hyväksyntää ja yrittänyt saada sitä olemalla teoissaan täydellinen niin jälkeläisenä kuin esiintyjänä ja kieltämällä menneisyytensä. Mutta eihän siitä hyvä seuraa. Viime aikoina Gassot on kuitenkin alkanut tehdä tiliä asian kanssa ja puhua siitä julkisestikin. Kun vielä ottaa huomioon, että LIONissa nähtävä klovneria oli Gassot’n suurin intohimo ennen kuin miimi astui kuvioon, on näkevinään jotain hyvin henkilökohtaista tässä esityksessä. Ja millainen esitys se onkaan!

Kati Mantereen ja Juho Rahijärven lavastus on hyvin konkreettinen: on kuin pienessä ja aika monta esityskautta nähneessä sirkusteltassa istuisi, joskin useimmissa ei taida olla Karl Sinkkosen kaltaista eksoottisesti pukeutunutta muusikkoa pääkallorumpujen takana. Tässä on – kirjaimellisestikin – alkusoittoa esitykselle, jonka aikana monenlaiset olennot pääsevät hengestään tai vähintäänkin menettävät ruumiinosia. LION ei itse asiassa ole ensisijaisesti miimiä, vaan hauska kertomus päähenkilönsä – kutsuttakoon häntä selkeyden vuoksi klovniksi – hurjista seikkailuista sirkuksen ja mielikuvituksen maailmassa. Klovniparka tunaroi sirkusnumeronsa hirveimmillä mahdollisilla tavoilla, örähtää ”sorry” ja siirtyy seuraavaan temppuun. Show’n täytyy jatkua, vaikka lautaset särkyvät ja avustajat kuolevat. Niitähän saa aina uusia.

Gassot’n esittämä hahmo on sympaattinen sähläri, joka ryntäilee, ilveilee, tunteilee ja hikoilee niin että kasvomaalit valuvat. Hän mutisee kuin Mr. Bean ja muistuttaa itsevarmuudessaan ja rähjäisessä ulkoasussaan Chaplinin kulkuria. Ja me katsojat saamme edustaa sirkusyleisöä, jolle klovni esiintyy, josta hän ammentaa voimaa, jonka reaktioilla hän leikittelee ja jonka hän toisinaan suorastaan säikäyttää. Miimissä tärkeää on yleisösuhteen ylläpitäminen, ja sen ”Gallian kalakukko” totisesti hallitsee.

Selkokielisesti ilmaistuna Gassot edustaa savolais-ranskalaista sarjakuvamimiikkaa lecoqlaisuuden kehyksissä. LIONissa tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että veri roiskuu SPLÄSH SPLÄSH SPLÄSH, klovni siirtyy lennossa ja ilman selityksiä sirkuksesta elokuvaan sekä muihin maailmoihin ja takaisin, ja kuolemaa karnevalisoidaan kuin Meksikossa ikään. Kasvonilmeiden ja kiihkeän liikehdinnän lisäksi tilanteita rakennetaan ääniefekteillä, joista osa on Sinkkosen ja Iiro Iljaman tekemiä tehosteita, osa Gassot’n taidokasta imitointia.

Miimin lisäksi tarjolla on perinteisiä sirkustemppuja, joskin hyvin häiriintyneellä tavalla toteutettuina.  Ja kun kerran sirkuksessa ollaan, tarvitsee klovni silloin tällöin nuoria avustajia, joita hän rohkaisee yleisöltä puristamillaan mylvivillä suosionosoituksilla. Rohkaisu on tarpeen, sillä temppujen riskiaste ei ole alhaisimmasta päästä – tosin tämähän on vain teatteria, joten lopulta on kaikki hyvin. Paitsi yhden osalta: saiko viimeinen avustaja koskaan jalkojaan takaisin? Tätä esitystähän mainostetaan häiritsevänä, joten lienee turha valittaa saadessaan mitä tilaa, mutta minä tarvitsisin mielenterveyteni vuoksi selkeän loppuratkaisun.

Maailma ihan vain mielessään

Loppujen lopuksi miimi ei oikeastaan eroa puheteatterista tärkeimmässä suhteessa: molemmat ovat illuusionluontia ja varsinainen tarina syntyy vasta katsojan päässä. Tärkein ero on siinä, että yleisöltä miimi vaatii keskimääräistä teatteriesitystä enemmän mielikuvitusta ja esiintyjän mukana leikkimistä, rekvisiitta ja vuorosanat kun kerran puuttuvat. LIONissa tehtävä on helppo: Gassot rakentaa kohtaukset niin taitavasti ja konkreettisesti, että hänen mielikuvituksensa siirtyy helposti katsojan mielikuvitukseen. Hän luo ymmärrettävästi esineitä ja eläimiä ilmasta, raahaa, kaivautuu, ui ja lentää kuin hänen ympärillään todella olisi jotain mitä me emme näe.

Ilmaistuna muiden kaupunginteatterissa lähiaikoina nähtyjen esitysten komponenteilla, LION on Parasta elämässä -näytelmän intensiteetin ja vuorovaikutuksen, Näytelmän joka menee pieleen idean ja Hamletin kuolemakuvaston yhdistelmä miimin muottiin valettuna. Käsiohjelman virkaa toimittavan aanelosen mukaan ”esitys voidaan nähdä elämän hetkellisyyden ja dramaattisuuden vertauskuvana”. Öö, onkohan esittely kirjoitettu hieman kieli poskessa? Tai sitten minä vaan en tajua. Minulle tämä on yksinkertaisesti hauska, ja niin se taitaa olla myös esityksen ensisijaiselle kohderyhmälle, teineille. Ensimmäiseksi kokemukseksi miimin maailmasta LION sopii loistavasti.

Ja minulle Gassot kelpaa enemmän kuin hyvin. Vaikka eihän sillä ole väliä, tärkeintä on tulla toimeen itsensä kanssa. Yllä mainitun Ylen haastattelun lopuksi Gassot toteaa oppineensa viime vuonna, ettei hänestä koskaan tule hyvää klovnia, ellei hän opi rakastamaan itseään. Joko hän lienee oppinut? Katsokaa LION ja miettikää sitä.

Daniel

 

Kuva: Joni Pakanen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s