Pienen näyttämön käytävässä se alkaa hiipiä mieleen. Sirkustunnelma. Sirkusmuistot kaukaa lapsuudesta. Se jännityksen hetki, kun lippu on näytetty ja teltan uumeniin valutaan tungoksessa, vaelletaan läpi tuulessa lepattavan muoviseinäkäytävän. Vähitellen korviin hiipii musiikki, joka on sirkuksessa ihan omanlaistaan, sekoitus posetiivaria, mahtipontista juhlamusiikkia ja ohjelmamusiikin tarinankuvitusta. Livenä, tottakai. Etsiydyn jännittyneenä omalle paikalleni ja nostan katseeni ylöspäin. Kuinka korkealle nouseekaan sirkusteltan katto, jonka muoto on tämän paikan oma! Edessä aukeaa maneesi, tähtitaivas, joka odottaa tähtiensä syttymistä. Miten ihana onkaan tunne, kun katsomossa, lähellä näyttämöä, pääsen aitoon sirkustunnelmaan korkeiden kankaiden markkeeratessa telttaa. Lapsuusmuisto syttyy liekkiin kuin kuiva takkapuu ja lepattaa lämmittäen jo ennen illan esitystä!

Kuten sirkuksessa, viimeiset katsojat rynnivät paikalleen myöhässä. Tässäkin piilee kiusoitteleva ”weirdness”: esityksen alkamisaika puoli tuntia normia aikaisemmin. Yhtäkkiä valonheitin siirtyy ylös katsomoon, josta hieman omapäinen hevonen ratsastajineen vähemmän sujuvasti astelee areenalle. Ei päästä edes ratsastajan sooloakrobatiaan asti, kun alussa ujo, poskiinjäänyt nauruni lähtee jo kuin pyssynsuusta. Mitä sitä estelemään, ei tänne itkemään ole tultu!

 

32812980578_13654071ee_o

 

Mitä kaikkea voi sisältää esitys, jonka otsikossa pääroolia näyttelee leijona, mutta sivuhuomautus sisältää lupauksen oudosta, maagisesta ja taikuuden abrakadabrasta? Aluksi tuntuu, että perinteisellä klovneriallahan tässä mennään, lautasia ja munia. Lautaset -spläts- pyörivät -spläts- taidokkaasti, kunhan viimeiset ehjät niistä saadaan ensin paikoilleen. Miten helpolta kaikki näyttääkään! Ja miten aidoilta epäonnistumisilta myös huolella toteutetut ”epäonnistumiset”! Naurunpurskahdukseni lentävät helpotuksensekaisina, kun katsojien päälle lennätetyt tavarat ovatkin aitojen turvaversioita. Ihailen turvallisesti kolmosrivin paikaltani eturivin rohkelikkojen  hieman epäröivää osallistumista esitykseen.

Illan pääesiintyjä raahataan paikalle. Taitaa olla urosleijona, se käy hyvin selville miimisestä piirustuksesta. Hahaa, abrakadabra, taioin teille leijonan! Koomikon kaksoisrooli sekä kesyttäjänä että leijonana sujuu niin sulavasti, että paikalla todella tuntuvat olevan molemmat, ja esityksen edetessä myös hirmuinen kellarimörkö, kostonhimoinen lokki, ja kaikki tuhat ja yksi tavaraa. Roolit vaihtuivat lennossa niin vauhdikkaasti, että välillä tuntuu kuin keski-ikäiset aivoni jäisivät varikolle lepäilemään, kun tarina, eleet, ilmeet ja äännähdykset suhaavat eteenpäin formulavauhdilla.

Kun huikea, leijonansisäinen, gastroenterologinen luontoretki päättyy, nauraa käkätän jo vatsa hellänä. Ei tällaista voi olla! Vaan kyllä voi, eikä siinä vielä edes kaikki! Kuriton ja esiintymishaluton leijona viedään kulisseihin, mutta ponnistelu sen kanssa jatkuu. Kun yleisöstä etsitään sopivaa lasta pelastamaan ruuaksi päätynyt knalli, havahdun yhtäkkiä, että olen paikalla tyttäreni kanssa! Lastani ette saa, sinä tumpelo kesyttäjä ja tuhma leijona! Miten arkaainen suojeluvaisto voi noustakin niin voimakkaana, ennen kuin taas tajuaa olevansa esityksessä. Onneksi tyttäreni hekottaa tyytyväisenä vieressäni, nou hätä.

Ja hekottaminen vain jatkuu ja jatkuu, kun taistelu leijonan kanssa tiivistyy. Jälkikäteen jälkikasvuni sanoi, että tästä alkoi esityksen ehdottomasti paras osuus. Ehkä salaisuus piili siinä, miten taitavasti ja tasavertaisesti nuori yleisö otettiin mukaan esitykseen. Ja siinä, miten jokainen katsomossa istunut nuori vapautui peloista joutua luopumaan vanhemmastaan, kun vaihdokaskin pääsi onnellisesti oman vanhempansa huomaan. Tyttäreni nauru pulppusi kirkkaana ja huojentuneena, ja omani komppasi sitä. Tämähän oli ”sairaan hauskaa”, meistä vanhoistakin!

Eivät sydämentykytykset tähän loppuneet eikä pelko lapsensa menettämisestä. Traditionaalinen kahtiasahausnumero muistutti hämmästyttävällä tavalla naapurinäyttämöllä esitettävän Hamletin kohtausta, molemmissa veri roiskuu sahatessa.  Ja kun sahaukset menevät poskelleen ja kulissit lopulta alkavat natista liitoksistaan, ollaan lähellä Näytelmä joka menee pieleen –tunnelmia. Sirkus joka menee pieleen, aivan! Ja katsojan kannalta kaikki on ollut aivan täydellistä ja lupaukset on täytetty: taikaelein paikalle luotu leijona, oudot kommellukset ja maagisen taidokas Marc Gassot, joka loihti kaiken meille hetkeksi näkyväksi.

Poistuessamme katsomosta hymyssäsuin mieltäni lämmittävät verestetyt lapsuusmuistot, katsojilleen antaumuksella esiintyneen Marc Gassot´n mieltäravisuttanut taituruus ja yhdessä rakkaan teinini kanssa koettu harvinainen, monien erilaisten naurujen yhteisesti jaettu hetki. Mutta. Tottakai teinin mittapuun mukaan äiti innostui ihan liikaa. Liikaahan on se, että nauraa räkättää esityksen mukana ja huippunolona huipentumana nousee taputtamaan seisaaltaan. (Mutta lapseni ei voinut tietenkään aavistaa, että äiti kalasti Marc Gassot´lta lentosuukkoa. Ja sai sen, ah.)

 

32812980108_728fe6de66_k

Teksti: Päivi

Kuvat: Joni Pakanen / Turun Kaupunginteatterin kuvapankki

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s