Turun kaupunginteatterin kevään ohjelmistossa suurimmat odotukseni kohdistuivat dramaturgi Satu Rasilan käsikirjoittamaan ja ohjaamaan näytelmään Katoava maa. Tieto siitä, että jo eläkkeelle siirtyneet näyttelijät Marja-Leena Kouki ja Juha Muje palaavat teatterilavalle näytelmän päärooleissa, toi odotukseen lisävärinää. Samoin teki esityksen valmisteilla ollut puvustus, jonka satuin kotikriitikkotapaamisen yhteydessä näkemään. Esityksen jälkeen voin ilahtuneena todeta, että näytelmä onnistui ylittämään odotukseni.

Katoava maa on kuvaus pitkästä avioliitosta, muistisairaudesta ja omaishoitajan arjesta. Se on lämmin ja samalla riipaiseva rakkaustarina, joka pitää sisällään paitsi ilon ja onnen tunteita, myös yksinäisyyttä, uskottomuutta, riitaa, surua, syyllisyyttä ja yhdessä vaiettuja asioita. Näytelmässä seurataan avioparin mieliin kerrostuneita muistoja ja sitä, miten ne vähitellen iän ja sairauden myötä haalistuvat ja lopulta katoavat.

Näyttämöllä nähdään ikääntyneen eläkeläisparin, Helenan (Marja-Leena Kouki) ja Aarnen (Juha Muje), rinnalla myös Nuori Helena (Miila Virtanen) ja Nuori Aarne (Joonas Snellman). Esityksessä katsotaan samanaikaisesti sekä menneeseen että tulevaan. Puolisot kohtaavat lavalla itsensä ja toisensa nuoruudessa ja varhaisessa keski-iässä, ja hetkittäin he myös kommunikoivat yli ikäkausien. Osa esiin nousevista muistikuvista on pariskunnan yhteisiä, osa taas omien tunnetilojen sävyttämiä yksilöllisiä kokemuksia. Muistoissaan he kulkevat ajassa taaksepäin, kohti ensikohtaamistaan.

Aarne hoitaa hellästi ja kärsivällisesti Alzheimerin tautia sairastavaa Helenaa, joka vähitellen etääntyy miehestään, eikä lopulta enää tunnista tätä puolisokseen. Luopumisen tunne on koko ajan läsnä näytelmän pohjavireessä. Veteraaninäyttelijät Marja-Leena Kouki ja Juha Muje eläytyvät rooleihinsa niin vahvasti ja uskottavasti, että voisi kuvitella heidän olevan aviopari oikeassakin elämässä. Miila Virtanen ja Joonas Snellman puolestaan tuovat nuorina hahmoina lavalle raikkaan ja virkistävän tuulahduksen, joskaan heidän rooleissaan ei ole samanlaista mahdollisuutta nousta esiin kuin pääparilla.

46903157391_767d536062_k

Satu Rasilan teksti on kauniin runollista ja maalailevaa ja toisaalta huumorin sävyttämää, avioparin arkista sanailua. Parhaiten runollisuus nousee esiin näytelmän monologeissa. Muistia kuvaillaan saarena ja muistoja meren aaltoina, jotka tulevat yksi kerrallaan ja katoavat sitten unohduksen valtamereen. Tai maatuskanukkena, jossa kaikki muistot ovat sisäkkäin. Varhaisin muisto on pienin mutta vahvin. Näytelmän koskettavimpia kohtauksia on Juha Mujeen monologi, jossa Aarne muistelee lapsuudenkotiaan, punamullattua taloa, jonka seinät mustuvat ja tupa autioituu. Ei ole enää ketään, joka katsoisi sen ikkunoista odottaen ulos. Hän vertaa talon autioitumista Helenan vääjäämättä etenevään muistisairauteen. Hän ei voi saada vanhaa kotitaloa herätettyä uudelleen elämään eikä estää Helenan mielen tyhjenemistä muistoista.

Esityksessä viehättää erityisesti sen kaunis ja harmoninen lavastus ja puvustus. Niiden suunnittelusta vastaa Heidi Wikar. Puvustuksen teemana on käytetty omenapuun elinkaarta. Nuoren parin yhteiselämän alussa kukinnot heidän vaatteissaan ovat vielä nupullaan, varhaisessa keski-iässä ne loistavat värikkäinä täydessä kukassaan, ja elämän kääntyessä ehtooseen on omenapuukin jo ylikukkinut. Helenan muistisairauden edetessä lavastuksen värit alkavat haalistua, ja toisessa näytöksessä näyttämöllä lähes kaikki on valkoista. Vain ”äidin laatikko”, joka symbolisoi kaikkein varhaisimpia muistoja, säilyttää värinsä. Näytelmän äänimaailma on Tuomas Rissasen suunnittelema ja se muodostuu muistin vertauskuviin liittyen meren aaltojen kaukaisesta kohinasta ja roolihahmojen nuoruudenaikaisesta musiikista.

39938374573_27b1d46c84_k

Esityksen jälkeen pohdimme seuralaisteni kanssa, oliko Helenan ja Aarnen avioliitto onnellinen. Selvään yksimielisyyteen emme pääse. Liitossa on nähtävissä paljon rakkautta ja lämpöä sekä pitkän yhteiselon mukanaan tuomaa turvallisuutta. Toisaalta puhumatta jääneet asiat rapauttavat parisuhdetta ja vieraannuttavat puolisoita toisistaan. Näytelmän roolihenkilöt ovat omaa ikäluokkaani, ja ehkä juuri siksi se koskettaa niin syvästi. Käsiohjelmassa kerrotaan, että päivittäin 20 suomalaista saa muistisairausdiagnoosin. Uskon jokaisen eläkeikään ehtineen mielessä käyneen  ajatuksen siitä, että muistisairaus osuisi omalle kohdalle. Olenko minä Helena? Se, jonka muisti häviää ja muistot haalistuvat, kadoten lopulta kokonaan. Ja mitä minulle jää, jos minulta viedään muistot? Entä millaisena minut muistetaan? Vai onko kohtaloni olla Aarne, omainen, joka hoitaa muistisairasta läheistään ja kadottaa vähitellen yhteyden häneen?  Katoava maa on, paitsi koskettava ja ajatuksia herättävä näytelmä, myös hieno kunnianosoitus maamme 350 000 omaishoitajalle.1) Tämä kasvava ihmisryhmä tekee arvokasta työtä läheistensä ja yhteiskunnan hyväksi, usein kaikessa hiljaisuudessa, rakkaudella ja itseään säästämättä, ja saa siitä aivan liian harvoin kiitosta.

Teksi: Tiiti

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri

1) Omaishoitajien määrä Muistiliiton sivuilta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s