Vai onko niin:
tie ei vie huomiseen
kaikki jää
vain ennalleen?

– Georg Ots: Muuttuvat laulut –

 

Turun kaupunginteatterin nykytarjonnasta ajankohtaisin on näytelmä, joka kertoo yhdeksänkymmentä vuotta vanhasta tapahtumasta. On #metoota, median toimintaa, sosiaalista epätasa-arvoa, subjektiivisia totuuksia ja tietysti kohtalokas kaunotar. Lisätään jäätynyt ruumis pilkkopimeällä Vartiovuorenmäellä, vanhoja saksalaisia seteleitä ja parfyymilta tuoksuva konserttilippu, niin tarina kirjoittaa itse itsensä. Tai siis Juha Siltanen kirjoitti. Ja ohjasikin vielä.

Tammikuussa 1927 turkulainen liikemies, josta teatteriesitys käyttää peitenimeä Engros, pääsi hengestään Vartiovuorenmäellä. Rikoksesta epäillyiksi valikoituivat rakastavaiset, eloisa yliopisto-opiskelija Margit Niininen ja Åbo Akademin kirjastonjohtaja, järjestystä rakastava ”totuudenetsijä” Allan Törnudd. Ihana Neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus on lähinnä heidän fiktiivisen muistinsa maailma: monet kohtaukset alkavat heidän muisteloillaan, muut hahmot ovat heihin verrattuna epärealistisen koomisia ja käsiohjelman mukaan lavastuksen teemana on ”muistin rakenne”.

Tajusin, että minulla ei ole oikeutta vetäytyä ja olla tuhoamatta häntä.

Todellinen Allan Törnudd oikeudenkäynnissä. (Rimpiläinen 2015)

 

Näytelmä on paitsi kertomus Suomen rikoshistorian ensimmäisestä jutusta, joka ratkesi teknisen asetutkinnan ansiosta, myös kylmäämä osoitus siitä, miten naisen seksuaalisuus liataan ja häväistään yhä uudelleen ja uudelleen julkiseksi keskustelu- ja näyttelyesineeksi, jonka päälle sensaatiomässäilevä ja hirsisilmäinen yhteiskunta virtsaa tekopyhyytensä ehtymättömästä moraliteettirakosta. Ensimmäiset kohtaukset antavat meille osviitan siitä, mitä tuleman pitää: neiti Niininen ja maisteri Törnudd keskustelevat filosofisesti totuudesta ja sen suhteesta kaaokseen. Tämä suhde on teoksen temaattinen ydin, ja siihen annettava vastaus sellainen kuin maailmasta nykyään tuntuu piirtyvän. Allan toteaa, kuin näytelmän esipuheeksi, ajan olevan ”kaaos, joka raiskaa totuuden”. Pian nähdään mykkäelokuva, joka on kuin profetia Margitin ja Allanin kohtaamasta helvetistä, näytelmän sisäinen näytelmä, kuin varsinaista näytelmää edeltävä pantomiimi Hamletin ns. kolmannessa näytöksessä.

Ja sitten tulee tooooooodella pitkä suvantovaihe, jossa maalaillaan paratiisi ennen syntiinlankeemusta. Tässä vaiheessa esitellään tärkeimmät henkilöt ja annetaan heidän välisten suhteittensa kehittyä. Se on enemmän lyriikkaa kuin draamaa: puolivälin kriisi lähestyy, mutta jännitystä ei juuri kerrytetä ennen ratkaisevan kohtauksen alkua. Tämän takia on suositeltavaa tuntea Allanin ja Margitin tarinan perusteet: aika voi käydä sietämättömän pitkäksi, jos ei tiedä odottaa henkirikosta ja sen selvittelyä. Tai sitten tieto vain pahentaa asiaa, kun mitään ei tunnu tapahtuvan vaikka historiankirjoituksen mukaan pitäisi. Toisessa näytöksessä juoni sitten laukkaakin melkoista vauhtia, ja moni mielenkiintoinen seikka sekä rikostapauksessa että päähenkilöiden yksityiselämässä jää vähälle huomiolle. Johtuvatko näytösten erot siitä, että Siltanen haluaa ajoittaa dramaattisimman hetken mahdollisimman keskelle esitystä? Eikö vastaavaa tehoa olisi saanut aikaiseksi millään muunlaisella sommittelulla?

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
44944625365_ec88a19874_k

Siltanen kirjoitti näytelmän ennen #metoo-myrskyä, mutta teatteriesityskään ei voi hallita sitä kaaosta, jossa se joutuu elämään. Kuvassa Kirsi Tarvainen ja Kimmo Rasila.

Nainen raiskataan, mies kärsii

Tarina poukkoilee pitkin Turkua – silloilla, kaduilla, Ruissalossa ja luonnollisesti Vartiovuorella, mutta minulle tulee mieleen vielä yksi paikka: biologinen museo. Sillä Jani Uljaan lavastus sermeineen ja Sanna Malkavaaran maalaukselliset, takaseinälle heijastettavat maisemat luovat vaikutelman dioraamasta, kolmiulotteisesta mallista, jossa esitetään vaikkapa luontoa tai historiallista tapahtumaa. Tässä keinotekoisessa kehikossa seikkailevat kauniisti puetut, meikatut ja kammatut 20-luvun modernit ihmiset – ei realistisesti, vaan niin, että katsojan on mukava heitä tarkata ja helppo nähdä Margitin ja Allanin muistimaailma. Ja dioraamatkin ovat tavallaan keinoja ”lavastaa totuus”, muuttaa luonnon tai muun todellisuuden kaaos silmillä nähtäväksi ja järjellä käsitettäväksi asetelmaksi.

Se oli ansiokas teko, josta yhteiskunta hyötyi.

Todellinen Neiti Niininen oikeudenkäynnissä. (Rimpiläinen 2015)

Hallittu totuus ja kaaos lihallistuvat näyttämölle kokonaistaideteoksena: seesteisissä hetkissä tehokeinot ovat hillittyjä ja toiminta keskittyy tiettyyn pisteeseen näyttämöllä. Kriisitilanteessa käy päinvastoin: juuri ennen ratkaisevia laukauksia kaikki kahdeksan näyttelijää ovat läsnä eri puolilla pirstoutunutta näyttämökuvaa. Vaikutelman viimeistelee videopyry, joka tihenee analogitelevisiosta tutuksi lumisateeksi. Myöhempää mediakaaosta maalaillaan lähettämällä useampi samanaikaisesti höpöttävä hahmo kiertämään katsomoa, jolloin yhdet kuulevat yhtä, toiset toista, ja useimpien on vaikea saada mitään tolkkua.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
ihana-neiti-n-198_44040673280_o

Niinisten naapuri Ida Granlund (Minna Hämäläinen) ja opettajatar Jenny Saarisalo (Kirsi Tarvainen) eivät tarjoa ainoastaan koomista tunnelmankevennystä, vaan myös osaltaan kuljettavat tarinaa ja kuvittavat sitä julkista kaaosta, johon Allan ja Margit ajautuvat.

Nautin suuresti esityksen akateemisesta puheesta, kuten filosofisten suuntausten miniluennoista, puolustusasianajajan juridisista palopuheista Wilhelm Tell -vertauksineen, jopa kirjastojen desimaalijärjestelmän selostus stimuloi aivojani. Mutta on mukana paljon sietokykyni ylittävääkin turinaa. Puhetta piisaa, mutta onneksi sitä ei ole pakko kuunnella. Voi herkistää korvansa Tuomas Rissasen musiikille: yhdessä Tuomas Lampisen puvustuksen kanssa ne ovat kaunein osa esitystä ja loihtivat 20-luvun silmiimme ja korviimme. Ei aavistustakaan, kuinka 20-lukulaisia ne oikeasti ovat, mutta minuun ne menevät täydestä. Ja sehän riittää. Entä oliko Turku todella noin iloinen, elämää sykkivä ja svengaava kaupunki? Missä on se kaoottinen, henkirikostilastoa kerryttävä ja sisällissodasta arpinen pala totuutta? Ennemminkin tämä Turku näyttää ja kuulostaa amerikkalaiselta suurkaupungilta vanhassa Hollywood-elokuvassa. Ai niin, esityksen tapahtumapaikkahan on ihmismuisti, joka kertoo aina totuudesta irti olevaa tarinaa. Ja tätä viehättävää ja eteeristä taustaa vasten veriteon hulluus vasta korostuukin.

Jos Neiti N:n ansiot liittyvät #metoohon, niin liittyy sen suurin ongelmakin: kuten Neiti N:n liikemies Engros (oikea nimi löytyy helposti netistä) leimaa Margit Niinisen kelvottomaksi naiseksi, demonisoi Juha Siltanen todellisen Vartiovuoren henkirikoksen uhrin ja langettaa hänen ylleen sysimustan seksuaalirikosepäilyn varjon. Syyttömyysolettama unohtuu, samoin se, että rikoksesta kärsivät Engrosin jälkeen eniten hänen vaimonsa ja pienet lapsensa, jotka menettivät aviomiehen ja isän ikiajoiksi. Niininen ja Törnudd jatkoivat eteenpäin, perustivat perheen, tekivät komeat työurat ja kuolivat pitkän elämän jälkeen. Vaikka miten oltaisiinkin Margitin ja Allanin subjektiivisessa muistissa, on minun mahdotonta antaa anteeksi uhrin syyllistämistä.

En ansaitse sitä! [Presidentti Relanderin 1929 myöntämää armahdusta] Olen tuottanut muille aivan liian paljon surua.

Neiti Niininen katui myöhemmin tekoaan. (Rimpiläinen 2015)

Ihana Neiti N. kiehtoo ennen kaikkea sen perustana olevan todellisuuden ristiriitaisuudella ja näennäisellä epäloogisuudella: mitä ikinä Margitin ja Engroosin välillä tapahtuikaan, Margit olisi voinut antaa asian olla, mutta järkiuskovaisen Allanin mieli ajautui kaaokseen ja pakotti pariskunnan epärationaaliseen tekoon. Ja kaksikkoa päätyi puolustamaan asianajaja-filosofi Hermann Friedmann, juutalainen jolla oli natsismilta haiskahtavia yli-ihmisajatuksia ja joka päälle päätteeksi ajautui kolmiodraamaan asiakkaittensa kanssa. Ihana Neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus olisi aivan liian epäuskottava tarina, ellei se perustuisi totuuteen. Jonka kaaos nimeltä aika aina raiskaa.

Daniel

Neiti N._rosis
Piirros Turun Sanomissa: Allan ja Margit raastuvanoikeudessa toukokuussa 1927. Teoksesta Törnudd (2008).

 

Kirjallisuutta Vartiovuoren henkirikoksesta:

Rimpiläinen, Tuomas (2015) Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta. Gummerus, Helsinki.

Törnudd, Klaus (2008) Berättelsen om Allan och Margit.

 

Otsikkokuva: Marita Koiviston taittama ja kuvittama käsiohjelma Vartiovuorenmäellä kuvattuna.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s