Later, at some other place in a mahogany bar

the violins playing again for us our song,

but I´m forgetting.

 

Valkoinen unohduksen lumisade tihenee. Elämän kerrostumat ovat kulkeneet päällekkäin, peräkkäin, ristiin, lomittain. Ne ovat tuoneet hetkeksi mieleen palaavia muistoja, kuin toisensa hajottavia, nopeasti häviäviä renkaita sateisella vedenpinnalla.

Helena (Marja-Leena Kouki) makaa valkoisessa huoneessa, muistin tyhjentyneessä huoneessa. Tärkein ei kuitenkaan unohdu. Muistin syvyyksistä kumpuaa kuva elämän tärkeimmästä, ujon toiveikkaasta kohtaamisesta lumisateessa. Se hetki, kun yhteiset muistot alkoivat. Alku ja loppu kietoutuvat valkeaan.

 

Deep in December it´s nice to remember

Although you know the snow will follow

Deep in December it´s nice to remember

Without the hurt, the heart is hollow

 

Haluammeko puhua, puhua samoista asioista? Löytyykö vielä yhteinen aika? Saavatko jotkut selvittämättömät asiat levätä rauhassa? Mitä vielä haluamme ja ehdimme, yksin ja yhdessä?

Kun yhteisten, Helenan sairauden sumentamien kirkkaiden hetkien aika vähenee ja lähenee loppua, on aika puhua. Helenan ja Aarnen (Juha Muje) taipaleelle on mahtunut yhdistäviä ilon tuokioita, mutta myös yhteiselämää hajottavia murheita. Elämä vaati veronsa, vaikka antoikin kauniita hetkiä, huikaisujakin.

 

He´ll build a little home

That´s meant for two

From which I´ll never roam

Who would, would you

And so all else above

I´m dreaming of the man I love

 

Nuori Helena (Miila Virtanen) ja Aarne (Joonas Snellman) rakentavat elämäänsä toiveikkaina, tunteikkaina, mutta myös pelokkaina ja joistain asioista vaikenevina. Nuorella parilla ei ole tarve rakentaa kulisseja, mutta heiltä puuttuu rohkeutta kohdata toisen ihmisen raadollisuus ja inhimillinen erehtyvyys. Anteeksiantoa olisi tarvinnut olla matkan varrella sekä itseä että toista kohtaan, kun käsittelemättä jäävät kummankin puhumattomuus, jaksaminen, ainoan lapsen kuolema ja avioliiton ulkopuolinen suhde. Mutta rakkautta on.

 

She wore blue velvet

But in my heart there´ll always be

Precious and warm a memory through the years

And I still can see blue velvet through my tears

 

Mikä muu kuin rakkaus on kannatellut paria läpi vuosien? Millaisia – ilmeisen hyviä – muistoja vuodet toivat nuoruuden ja vanhuuden välissä mukanaan? Ne jäävät katsojan mielikuvituksen varaan. Helenan muistot vaihtuvat yhä tiheämmin silmänräpäyksissä nuoruuteen ja nuoreen, rakkaaseen Aarneen. Nuoren Aarnen pyyntöihin on helpompi taipua kuin tuntemattomaksi muuttuvan vanhan aviopuolison. Silein sametti on iho, iholla on pisin muisti, se muistaa nuoren Aarnen.

Aarne huomaa puolisoaan verkkaisemmin haluavansa keskustella. Jotkut asiat vain jäävät sanomatta, kuten Aarnella : Sä olet kaunis. Sanoinko mä koskaan sitä sulle?

Mitä ja miten mä sanon sulle? Muistanko mä sanoa sulle ne kauniitkin asiat? Ja kohdella kunnioittavasti ja rakkaudella? Nämä kysymykset nousevat näytelmästä, ja niitä on hyvä jokaisen kysyä. Siksi tämä on näytelmä, joka nuortenkin on nähtävä. Sairaus voisi olla joku muukin vakava sairaus kuin alzheimer, joka kääntää tutun ihmisen itseensä käpertyneeksi ja muuttaa tutun tuntemattomaksi. Rakastammeko, vaikkei kuolema, mutta sairaus meitä erottaa?

 

Stars shining bright above you

Night breezes seem to whisper, I love you

Birds singin’ in the sycamore trees

Dream a little dream of me

 

Tämä näytelmä on kevättalveen sopiva, roosaan vivahtava helmi. Se puhuttelee kokonaisvaltaisesti ja kaikilla osillaan. On ihailtavaa ammattitaitoa, miten Satu Rasila on pystynyt nuorena kirjailijana saavuttamaan  aidonoloiset tuntemukset myös vanhan avioparin välille. Lämmön ja riipaisevat menettämisen tunteet tulevat lihaksi neljän taitavan näyttelijän voimin. Koskettavia hetkiä oli paljon, mutta toisella katsomiskerralla kohokohta oli yksi nuoren Helenan kädenheilautus, samanlainen kuin vanhalla Helenalla oli ollut hetkeä aiemmin. Se hetki tarjosi minulle tuntemuksen siitä, että tässä on kyseessä yksi Helena. (Lavastus ja pukusuunnittelu: Heidi Wikar; Valosuunnittelu: Petri Suominen; Äänisuunnittelu: Tuomas Rissanen; Naamioinnin suunnittelu: Heli Lindholm)

Miksi minä itkin? Tämän näytelmän ansiot nousevat koskettavuudesta, ymmärryksestä ihmistä ja sairautta kohtaan. Se sai ymmärtämään ihmisenä olemisen herkkyyttä: koskaan en tiedä, mikä toista omissa teoissani koskettaa hyvällä tai pahalla, ja mikä jää toisen muistoksi. Se nosti esiin halun puhua, jos ei vastavuoroisesti, niin ainakin kertoa omista ajatuksista ja tunteista. Ja ennen kaikkea se sai haluamaan olla läheisille parempi ihminen. Koska koskaan ei tiedä, milloin aika, pystyyn nostettu aikakin, pysähtyy.  Tilinteon ja hyvänteon aika on nyt.

Anna anteeksi se. Ja kaikki.

 

Teksti: Päivi

Suomenkieliset, kursivoidut lainaukset Satu Rasilan teoksesta Katoava maa (2010)

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Englanninkieliset, kursivoidut ja linkkeihin vievät tekstit viittaavat näytelmässä kuultuihin kappaleisiin, joista teemallisesti merkittävin on ensimmäinen, Astor Piazzollan Oblivion, näiden lisäksi kuullaan  mm. pätkiä Erik Satien Gymnopédiet 1 ja 3

(esittäjät kirjoittajan oma valinta)

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s