Rakastan nukketeatteria ja ilahduin, kun Turun Kaupunginteatterin Sopukkaan saatiin vierailuesityksenä nukketeatteritaiteilija Ishmael Falken käsikirjoittama, ohjaama ja esittämä Tuntematon leijona. Näytelmä on Grus Grus Teatterin tuotantoa. Sen äänisuunnittelusta vastaa Niklas Nybom, valosuunnittelusta Jarkko Forsman ja nukenrakennuksesta Ishmael Falke sekä Hanne Lammi. Näytelmän nähtyäni huomaan katsovani Suomen vaakunaeläintä uusin silmin. Enää en näe sitä uljaasti miekkaansa heiluttavana ylväänä kruunupäisenä jalopeurana. Sen sijaan näen katteettomin lupauksin Afrikan savanneilta kylmään Pohjolaan houkutellun vieraslajin edustajan, joka oikea silmä miekan lävistämänä ja käpälät hellinä kärvistelee terävän sapelin päällä.

Suomen leijona lienee vanhimpia työperäisiä maahanmuuttajiamme. Onhan se hoitanut tehtäväänsä jo yli sata vuotta. Näytelmän leijona on taidokkaasti rakennettu, valloittava otus. Falke toimii esityksessä sekä näyttelijänä että nukettajana. Hän muuntaa puhettaan rooliensa välillä ja saa aikaan vaikutelman, kuin lavalla todella keskustelisi kaksi eri hahmoa. Syntyy dialogi nöyrän ja sympaattisen, suomea vahvalla vierasperäisellä aksentilla puhuvan Ishmaelin ja suorapuheisen, suurentelevan ja voimasanoilla puhettaan höystävän vaakunaeläimen välillä. Liikuttelemalla otusta taitavasti Falke herättää sen henkiin ja saa sen ilmehtimään ja elehtimään kerronnan mukaisesti. Leijona näyttäytyy katsojalle milloin rehvakkaana, estottomana tai ilkikurisena, milloin väsyneenä, surullisena tai yllättyneenä. Sen olemusta on riemastuttavaa seurata. Nukketeatterissa on kiehtovaa juuri se, miten eloton muuttuu katsojan silmissä eläväksi ja nukettaja näkymättömäksi. Falke onnistuu tässä erinomaisesti. Hän on myös loistava tarinankertoja. Hänen tekstinsä on oivaltavaa ja osuvaa, eikä hän epäile tarttua arkoihinkaan aiheisiin. Näytelmässä ruoditaan pilke silmäkulmassa valtarakenteita, byrokratian kiemuroita, suomalaista elämäntapaa ja mielenmaisemaa sekä muukalaisvihamielisiä asenteita. Autenttiset äänitteet täydentävät kohtauksia nerokkaasti, ja valojen käyttö tehostaa hienosti kerrontaa.

Kun näytelmän alussa Suomen leijona alkaa ääneen valittaa vaakunassaan, myötätuntoinen maahanmuuttajasiivooja nostaa sen alas ja yrittää piristää sitä. Leijonan tarina on värikäs ja traaginen. Mannerheim ja Svinhufvud pestasivat sen aikoinaan vaakunaan ja lupasivat sille palkaksi Suomen kauneimman naarasleijonan. Melko pian leijona huomasi lupauksen katteettomaksi, ja sen teki mieli jättää koko homma sikseen. Mutta kuultuaan, että Mannerheim oli ampunut Siperiassa tiikerin, se ei uskaltanut lähteä vaakunasta. Kesällä 1992 leijonan mitta tuli kuitenkin täyteen ja se päätti ottaa kohtalon omiin käpäliinsä. Se vaihtoi miekat verkkarihousuihin ja lähti Pohjois-Karjalaan. Koko kesän se vietti Rukolahden metsissä naarasleijonaa etsien. Kerran se jopa luuli löytäneensä etsimänsä, mutta huomasi sitten, että otus olikin keltaiseen turkkiin sonnustautunut Danny, joka oli pysähtynyt keikkamatkalla tarpeilleen. Viranomaiset vaikenivat visusti vaakunaeläimen paosta, vaikka tiedotusvälineissä kerrottiinkin leijonahavainnoista. Kun eläimellä ei näyttänyt olevan pienintäkään aikomusta lopettaa karkumatkaansa, lähetettiin Ahtisaari neuvottelemaan sen kanssa, mutta tuloksetta. Vasta syksyn kylmyys sai leijonan palaamaan vaakunaan. Toisella kertaa leijona poistui työpaikaltaan ihan luvan kanssa, kun se päästettiin tutustumaan suomalaiseen mielenmaisemaan. Mutta sekin reissu päättyi katastrofiin ja leijona sai kuonoonsa.

Siivooja Ishmael tuntee syvää myötätuntoa huijatuksi tullutta eläintä kohtaan. Hän ehdottaa sille pakoa tai kostoa, mutta leijona torjuu ajatukset. Tarinan edetessä on käynyt ilmi, ettei leijona olekaan ollut savannin alfauros, niin kuin se on alussa antanut ymmärtää, vaan hyljeksitty, omasta laumastaan karkotettu yksilö. Siksi paluu Afrikkaan ei tunnu houkuttelevalta. Täällä Suomessahan se on kuitenkin ainutlaatuinen ja kaikkien arvostama. Se on päättänyt alistua kohtaloonsa ja pyytää nostamaan itsensä takaisin vaakunaan. ”Leijonan on tehtävä, mitä leijonan on tehtävä”, se toteaa. Huolellisesti, suorastaan hellästi siivooja asettelee leijonan takaisin paikoilleen, kiertää sen hännän lenkille, vetää kielen esiin suusta, asettaa kruunun päähän ja jopa suukottaa sen tassua ennen kuin laskee sen sapelille. Kun leijona palautettu vaakunaan, Ishmael riisuu kenkänsä, hakee kanteleen ja istahtaa rahille laulamaan omaa haikeaa muunnelmaansa suomalaisesta kansansävelmästä Kalliolle kukkulalle. Sen sanat kertovat syvästä kaipuusta, jota pakolainen tuntee, kun hän joutuu jättämään kotimaansa, perheensä, ystävänsä ja kulttuurinsa ja päätyy ”muille maille, vierahille, jost’ en koskaan lähde pois”. Laulu herkistää mieleni ja naurun kostuttamat silmäni sumenevat liikutuksen kyynelistä.

Teksti: Tiiti

Kuva: Rewan Black Bor

4 thoughts

  1. Kiitos Niklas, että olit tarkkana. Kaupunginteatterin tiedottaja kertoi, että kuva oli annettu teatterille käyttöön ilman kuvaajatietoja. Olen nyt korjannut Rewan Black Borin kuvaajaksi blogitekstiini ja lupasivat tehdä samoin myös teatterin kuvapankissa.

    Tykkää

    1. Kiva kun korjasit ja jaksoit vielä tarkistaa asian teatterin kauttakin! Olisi pitänyt arvata että moka oli tapahtunut jo meidän päässä 😀 Oon siis tän esityksen äänisuunnittelija

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s