”– – Kuulla saatte
Julmista, luonnottomist’ ilkitöistä,
Satunnan johteista, miestaposta,
Viekkaasta pakkomurhasta ja lopuks
Petoksen hankkeista, jotk’ ilmaan raukes
Ja keksijätään kohtas – –”

Horation yhteenveto William Shakespearen Hamletissa (suom. Paavo Cajander)

 

Jos Shakespeare olisi aavistanut Tanskan prinssin tragediaa laatiessaan, että sitä, kuten muitakin miehen näytelmiä, esitettäisiin vuosisatoja sen jälkeen, kun tomustaan on tullut seinäraon tilkettä, hän kenties olisi armahtanut jälkipolvia ja jättänyt parempia vihjeitä, mitä hän näytelmällään halusi kertoa. Mutta koska näin ei ollut ja Shakespeare oli itse osa Lord Chamberlain’s Men –näyttelijäseuruetta sen valmistaessa neron teoksia esityskuntoon, ei esimerkiksi näyttämöohjeita ollut väliä painaa näytelmätekstiin. Hän kun pystyi tekemään tarkoituksensa selväksi suullisestikin. Kiva hänelle, mutta printin puute on jälkipolvien mielissä kietonut Hamletin salaperäisyyden kaapuun, jota lahjakkaat ja lahjattomat tutkijat ovat turhaan yrittäneet riisua. Vaan ehkä parempi näin: mitä enemmän tuotteesta riittää puhetta, sitä enemmän sillä on kysyntää. Ja kun sellaiset ikuiset teemat kuin kosto, valta, perhesiteet sekä aikomuksen ja teon välinen kuilu saavat mestarillisen muotoilun tässä teoksessa, on vain loogista, että vuonna 2019 saamme Turussa nähtäväksi jälleen yhden tulkinnan Helsingörin verenlentoleikistä.

Koska mielestäni nyky-yhteiskuntamme suurin epäkohta on, ettei meillä ole tarpeeksi puolivillaisia Hamlet-kirjoituksia, velvollisuuteni on osaltani lievittää tuskaa, ja niinpä puran tuntojani kaupunginteatterin uutuusversion lähestyessä. Tämä postaus ei ole niinkään analyysi tai tulkinta Tanskan prinssin tragediasta, vaan pohdinta niistä elementeistä, jotka minua henkilökohtaisesti näytelmässä viehättävät. Samalla se on jonkin sortin taustapaperi tulevaisuudessa siintävälle kritiikilleni Paavo Westerbergin Hamletista.

Hamlet on periaatteessa tylsä näytelmä: aluksi haamu, joka väittää olevansa edesmennyt kuningas (tässä näytelmässä kaikkien sanomiset ovat enemmän tai vähemmän epäilyttäviä) käskee poikaansa kostamaan murhansa, kunhan jättää äidin rauhaan. Sitten seuraa lähes sata sivua edestakaisin veivausta, epäröintiä, suun pieksämistä ja kieroilua. Ja lopuksi käydään suuri ja hurmeinen välienselvittely, jonka loppuratkaisu perustuu ikävästi sattumaan – oikukas miekkojen vaihtuminen jakaa viimeiset kortit. Juonen ytimessä ei ole mitään, mikä riittäisi selittämään Hamletin hypersuosion. Sehän on oikeastaan vain Kauniit ja rohkeat astetta vahvemmalla murhanhimolla ja asearsenaalilla.

Salaisuus – tai ainakin osa siitä – on näytelmän huimaava monitulkintaisuus sekä sisällön runsaus. Näytelmään on ympätty lukuisia suuria teemoja ja laaja ihmistunteiden kirjo, joista ohjaajalla on varaa valita. Westerberg on poiminut ainakin vallan sen useissa ilmenemismuodoissa. Väitän, että useampi ohjaaja voi tehdä näytelmästä teatteriversiot, jotka kaikki ovat yhtä uskollisia näytelmätekstille, mutteivät vähääkään muistuta toisiaan. Sen verran pelin paikkoja ja avoimia kysymyksiä Shakespeare jättää.

Avoimiin kysymyksiin on totta totisesti yritetty vastata: pitkäkään ihmiselämä ei riittäisi kaiken aiheesta laaditun tutkimuksen ja analyysin lukemiseksi. Pienikin vilkaisu sekoittaa pään: siinä jäävät pirun raamattuopinnot kakkoseksi, kun enemmän ja vähemmän viisaat panevat analysoiden kaiken mahdollisen niin että kvartot ja foliot vain silmissä vilisevät. Ja vaikka miten on tutkittu ja hutkittu, yksimielisyyteen ei ole päästy: esimerkiksi toinen uskoo mukisematta Horation todelliseksi Hamletin ystäväksi, kun toinen taas pitää häntä koko näytelmän epäilyttävimpänä tyyppinä.

Minulle kiehtovaa on ennen kaikkea se, mitä meille ei kerrota: miksi Gertrud nai pikaisesti Claudiuksen? Onko hän patriarkaatin orja? Oman onnensa poliittisen vakauden vuoksi uhraava marttyyri? Valtaan takertuva oman edun tavoittelija? Vilpittömästi rakastunut Claudiukseen? Missä määrin hän on tietoinen vanhan Hamletin kuolinsyystä – onko hän peräti rikoskumppani? Millainen historia hänellä on uuden kuninkaan kanssa – niin, kuka muuten on Hamletin oikea isä? Millainen ihminen ja hallitsija vanha Hamlet oli? Kuka tai mikä haamu todellisuudessa on? Onko Horatio oikeasti lojaali ystävä? Puhuuko Helsingörissä kukaan totta?

Henkilöhahmojen galleriakin on varsinainen luonteenpiirteiden hypermarket. Tärkein on tietysti Hamlet, opiskelija joka pohtii alvariinsa suuria kysymyksiä nykyihmistäkin kiinnostavalla tavalla. Hän on surumielinen ja suurten ongelmien puristuksissa oleva sympaattinen ihmispolo. Ja kuitenkin hän on samalla yksi hirveimmistä Shakespearen luomuksista: hän ei hetkeksikään pysähdy kyseenalaistamaan oikeuttaan tappaa Claudius, eikä uhraa ajatustakaan tekonsa poliittisille seurauksille, mikä on hyvin epäkruununprinssimäistä. Ei edes verinen tyranni Macbeth ryhdy omassa näytelmässään kuninkaanmurhaan ilman vakavia epäilyksiä.

2bo02b
Isoveli valvoo, ainakin Hamletia, Laertesta ja Ofeliaa (jonka itsemurhan joku on selvästi nähnyt). Vallankäyttö alamaisia vakoilemalla on Helsingörissä business as usual. Niin jatkuu aina perinne vain tää.

Vaikka vanha kuningas Hamlet on hahmojen puheissa uljas ja ihana, hän oli eläissään sotaisa ja väkivaltainen. Hänen tekojensa kaikuja ovatkin Norjan prinssi Fortinbrasin vihamieliset ja väkivaltaiset suunnitelmat. Claudius sen sijaan osoittaa useampaan otteeseen hillitsevän levottomuuksia – edeltäjäänsä paremmin: Norjan hän rauhoittaa diplomatialla ja Laerteen puhetaidoillaan. Hamletinkin hän yrittää tyynnyttää heti alussa tekemällä tästä kruununperijän ja nielemällä prinssin syytämät loukkaukset. Mutta Hamletia on mahdoton käsitellä. Hän on eksyksissä oleva nuorimies. Nimenomaan nuori ja mies. Ja siinä on yhdistelmä, jota Claudiusta ennen ja jälkeen ovat kavahtaneet miljoonat hallitsijat, ja hyvästä syystä. Sillä vajavaisin tiedoin ja manipuloinnille alttiin mielin käsitelty villi energia uhkaa yhteiskuntarauhaa aina ja kaikkialla.

Poliitikkona Claudius vaikuttaa sangen kelvolliselta: hän pyrkii kaikessa toiminnassaan luomaan vakautta, ja siitä hyötyy aina eniten tavallinen kansa. Hamlet sen sijaan seuraa ah-niin-mukavan-ja-viisaan isänsä haamuneuvoja ja suistaa Helsingörin sijoiltaan. Claudius ei ole hyveellinen – kaikkea muuta, mutta olisiko Tanskalle vanhemman tai nuoremman Hamletin valta yhtään parempi juttu? Emmehän edes tiedä, millaisin keinoin vanha Hamlet alun perin kuninkaaksi nousi. Hamletin ja Claudiuksen hahmoissa idealismin ja pragmatismin välinen, kiehtova jännite lihallistuukin historiallisen eeppisesti.

On jotain mätää Hamleteissa

Hamlet kertoo yhtä aikaa kaikesta ja ei mistään: sana ”nothing” toistuu näytelmässä lukuisia kertoja, etenkin haamusta puhuttaessa. Kun Hamlet näkee haamun, Gertrud toteaa: ”En [näe] mitään. Näen kyllä kaiken, mitä on”. Hamletille mikään ei ole itsessään hyvää tai pahaa, vaan ajattelu antaa asioille merkityksen. Näyttelijät kykenevät vuodattamaan kyyneliä fiktiivisen tarinan, siis ei-minkään vuoksi, Fortinbrasin johtamat sotilaat marssivat kuolemaansa tarpeettoman maakaistaleen takia ja niin edelleen. ”Ei-minkään” merkityksestäkin on pohdinta poikineen, mutta sen voi nähdä ainakin jonkinlaisena kommenttina Helsingörin asukkaiden ja heidän juonittelujensa mielekkyydestä.

Monimerkityksellinen tyhjyys myös kalvaa Hamletin mieltä, jonka jatkuvasti täyttää menetyksen ja oman mitättömyyden taakka: hän on vuorotellen kauhuissaan, suruissaan, sekaisin ja kuohuksissaan isänsä kuoleman, äidin uuden avioliiton, haamun antaman tehtävän ja vakoiltavaksi joutumisensa vuoksi. Kun Hamlet oman toimintansa seurauksena vielä menettää rakastettunsakin, on kaikki hänelle tärkeä ikuisesti poissa. Ja silloin hänen sielunsa pimenee lopullisesti. Ofelian haudan partaalla hän julistaa olevansa ”Hamlet the Dane”, tarkoittaen olevansa Tanskan laillinen hallitsija, ja myöhemmin toteaa Claudiuksen riistäneen häneltä kuninkuuden toiveet – ei epäilystäkään! Surkean hahmon prinssimme kurottaa nyt kohti valtaa, eikä epäröi vuodattaa verta saadakseen kruunun. Poika tulee setäänsä.

Loppu on Hamletin joutsenlaulu, ja pienen hetken, juuri ennen ratkaisevaa iskua, saamme ensi kertaa nähdä Hamletin puhtaimmillaan: miekkaillessaan Laerteen kanssa hän on huoleton, vailla synkkyyttä, jalo ja miehekäs, voittoisa ja terve, se Hamlet jota Ofelia ja Gertrud rakastivat, sellainen kuin hänen olisi ollut hyvä olla. Onkohan kukaan ikinä esittänyt yhtä painavaa puheenvuoroa urheilun merkityksestä yksilön ja yhteiskunnan hyvinvoinnille kuin Shakespeare tässä kohtauksessa? Mahtavaa liikunnan iloa, sitten pojan ja äidin välinen lämmin tuokio – ja sitten kaikki tuhoutuu.

Final duel
Hamletin langettaessa kostonsa Claudius huutaa hovia avukseen, mutta kukaan ei eväänsä liikauta. Tyly galluptulos.

Eeva-Liisa Mannerin suomennos on erittäin lukijaystävällinen, mikä toisaalta paikoin kadottaa jotain olennaista. Jotkut ikoniset sitaatit menettävät voimansa kun runojalkaa tallataan helppolukuisuuden saappaalla. Esimerkiksi ”The lady doth protest too much, methinks” -repliikki (jolle on oma Wikipedia-artikkelinsakin) ei oikein tunnu samalta kun se suomennetaan ”Minusta tuo nainen vakuutteli liiaksi”. Mutta eniten harmittaa, että käännös päättyy liian varhain. Mannerin suomennoksessa näytelmä lyödään poikki prinssin kuollessa, jolloin meiltä jää kuulematta olennaiset sanat, jotka Fortinbras lausuu: ”Lavalle Hamletia kantakoon kuin sotilasta – – Sotaiset soitannot ja sotamenot, hänt’ ylistellen, saattoon liittykööt” (Cajanderin käännös). Tämän voi aivan hyvin tulkita vilpittömäksi kunnianosoitukseksi Hamletille, joka tuskien kautta saavuttaa päämääränsä, mutta ovi aukeaa myös inhorealistisemmalle vaihtoehdolle. Fortinbrasille Hamlet todellakin on sotilas, hänen sotilaansa, joka tekee likaisen työn norjalaisen puolesta. Fortinbras on pysytellyt lähes koko näytelmän näkymättömissä, mutta niin vaan täydellisellä ajoituksella vie koko potin laittamatta juuri tikkua ristiin. Tässä Shakespeare kiteyttää politiikan luonteen täydellisesti. Siitä vähän vinkkiä päättäjille.

Fortinbras ja Norja ovat näytelmän ainoita todellisia voittajia: Hamleteja vastaan kieroillut väki, ynnä Gertrud ja Ofelia ovat kuolleet, eikä nuori Hamletkaan onnistu noudattamaan haamun asettamaa ainoaa reunaehtoa: äidin ei olisi pitänyt kuolla. Ja vanhan Hamletin tappiosarakkeeseen kirjattakoon pojan ja vaimon kuolema, kruunun päätyminen suvun ulkopuolelle sekä Norjalta valloitettujen alueiden ja itse asiassa koko valtakunnan menettäminen Norjalle. Minkä vanha Fortinbras hävisi vanhalle Hamletille, sen nuori Hamlet hankkii tajuamattaan nuorelle Fortinbrasille korkojen kera.

Politiikka pidetään Hamletissa kuitenkin taka-alalla, koska huomion siirtäminen siihen veisi voimaa hahmojen väliseltä henkilökohtaiselta konfliktilta, joka on draaman ydin. Näytelmän suosiolle tärkeää on myös se, että hahmot ovat ristiriidassa itsensä kanssa: erityisesti Hamletiin pakkautuu valtava eri suuntiin repivien tavoitteiden, luonteiden ja halujen rihmasto. Täydellisesti Hamletia ei ymmärrä kukaan: ei yksikään näytelmän hahmo (prinssi itse mukaan lukien), ei teatterintekijä, ei katsoja, ei kenties edes Shakespeare. Ja tässä epätäydellisyydessä on suuri osa siitä viehätyksestä, jonka vuoksi melankolinen prinssimme on tuomittu janoamaan kostoa ja huokailemaan ikeensä alla vuosisadasta toiseen kaikilla arvonsa tuntevilla teatterinäyttämöillä: täydellisyys on tylsää, ristiriidat kiehtovia. Ja kosto maistuu aina.

Daniel

 

Postauksessa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia, mutta ne ovat syntyneet etenkin seuraavien teosten myötävaikutuksesta:

Critchley, Simon – Webster, Jamieson (2013) Stay, illusion! The Hamlet doctrine. Pantheon Books, New York.

Granville-Barker, Harley (1930) Prefaces to Shakespeare, Volume 1. B.T. Batsford, London.

 

Kuvat kirjoittajan. Huom! Kuvat eivät ole esityskuvia kaupunginteatterin uudesta tuotannosta.

 

 

 

2 thoughts

    1. Ihanaa kuulla että olen onnistunut lisäämään kiinnostusta teatteria kohtaan! Hamletin teksti on valtavan rikas ja tarjoaa paljon haasteita ja mahdollisuuksia teatterintekijöille, joten Westerbergin tulkintakin on varmasti mielenkiintoinen kokemus. Odotan jännityksellä, miten esitys antaa näytelmän ikuisille teemoille oman aikakautemme näköisen muodon ja onnistuuko se sanomaan tämän ajan valtarakenteista jotakin omaperäistä ja katsojan yllättävää.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s