Et sinä voi päättää mitä sinä muistat. (Aarne)

Olin jo pitkään odottanut, että Satu Rasilan kirjoittama Katoava maa tulisi ohjelmistoon ja nimenomaan hänen itse ohjaamanaan. Olo oli jo jonkin aikaa ollut kuin lottovoittajalla, joka odottaa voittonsa lunastushetkeä. Kerroin ensimmäisessä Päiväkirjamerkintöjä Viimeiseltä laivalta –postauksessani, miten itselleni taiteen tekemisen prosessi on aina ollut vähintään yhtä kiinnostava kuin lopputulos. Tuntemukseni olivat siis suorastaan jättipotin voittaneen tuntemuksia, kun pääsin seuraamaan Katoavan maan harjoituksia. Edessä oli näytelmä pitkästä avioliitosta, ihanista ja haavoittavista muistoista eri aikatasoilla, yhdistäneistä ja erottaneista tapahtumista, sairaudesta, pyrkimyksestä sovintoon ja anteeksiantoon, rakkaudesta, rakkaudesta ja rakkaudesta…

Odottelin aulassa pääsyä Pienen näyttämön puolelle, kun lapsuuteni teatteri-idoli käveli ohi täysvalkoisissaan. Muljahteleva sydämeni teki muutaman ylimääräisen kirmaisun: Iikst ja vau! Kohta tavataan!

Odottavan sekunnit tuntuivat tunneilta, mutta vihdoin ohjaaja Satu Rasila kävi poimimassa minut Pienen näyttämön näyttelijälämpiöön ja selosti samalla, että päivän ohjelmassa olisi tekninen harjoitus, jossa käytäisiin läpi eri kohtauksia. Illalla työryhmällä olisi läpimeno, mutta vielä ilman yleisöä. Taisin siis oikeasti olla se ensimmäinen onnellinen yleisön edustaja paikalla, mikä kunnia! Lämpiö oli kuin minkä tahansa työpaikan kahvihuone: nuoret räpläsivät kännyköitään, juotiin kaffea ja puhuttiin töistä, syömisestä ja muusta. Sain hetken paistatella legendojen, Marja-Leena Koukin (Helena) ja Juha Mujeen (Aarne) karisman lämmössä ja jakaa Mujeelle kauan vaalimani muiston katsojahistoriani varhaisvaiheista. 1978 maailman kantaesityksen Turussa saanut Fedja-setä, kissa ja koira ja sen Matroskin-kissaa näytellyt Muje tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Jopa silloisen, jäätävän kylmän kuplavolkkarimme ikkunanlämmityspropelihökötys nimettiin näytelmän jälkilöylyissä Tr-tr Mitjaksi, traktorillisen äänensä vuoksi tietysti! Muje ei siis suinkaan minun lapsuusmuistoissani ole Kiven Seitsemän veljeksen Eero, vaan nimenomaan Matroskin. Marja-Leena Koukin vuodet 1986-1991 Turussa muistan valitettavasti huonommin, hän on tutumpi television Sydän toivoa täynnä -sarjasta. Mutta he, jotka odottavat malttamattomasti Hamletia, muistelevat varmasti hänen nimirooliaan Rikhard III:ssa. Mutta keitä ovat nuorta paria näyttelevät Miila Virtanen ja Joonas Snellman? Tulevien polvien näyttelijälegendoja?

 

nuoret ja vanhat

 

Harjoituksessa työstettiin ensimmäistä näytöstä, vaikka olin valmistautunut toiseen. Onneksi se ei haitannut, koska olin lukenut läksyni kunnolla ja moneen kertaan. Mutta ilman käsikirjoituksen lukemista harjoituksesta olisi saanut varmasti vähemmän irti. Varsinkin kun istuu pimeässä katsomossa eikä kunnolla pysty seuraamaan omaa plariaan. Tunsin lievää ylpeyttä, että löysin oikeaan kohtauksenpätkään, vaikka näytelmää hiottiin pienissä paloissa eri kohdista.

Olin miettinyt monia näytelmän asioita etukäteen käsikirjoitusta lukiessani. Teksti on luuranko, johon lukiessa lisää omia kuvia, äänenpainoja ja liikkeitä parenteesin pohjalta. Olin kuvitellut omat lavasteeni näytelmään, mutta todelliset lavasteet – tai ne, jotka olivat paikalla – olivat paljon kuvitelmiani tyylikkäämmät. Olin myös pähkäillyt, miten näytelmän tapahtumat eri huoneissa ratkaistaan. Näköjään yllättävän kätevästi. (lavastus-ja pukusuunnittelu: Heidi Wikar)

Myös valoilla ja äänillä saadaan tehtyä rajauksia ja tunnelman muutoksia, joiden rakentumista ja yhteyttä näyttelijäntyöhön en aiemmin ymmärtänyt näin selvästi. Seurasin kiinnostuneena, kun äänet liitettiin huonoihin muistoihin tai Helenan yhtäkkisiin muistikatkoksiin, ja valojen aikaansaamaa painotusta ja näkyvyyttä nuoren ja vanhan parin välillä hiottiin. (valosuunnittelu: Petri Suominen; äänisuunnittelu: Tuomas Rissanen)

 

sanommalehti

 

Näyttelijätyön tuomaa tunnelisää ei pystynyt ennalta arvaamaan. Heti näytelmän 1. kohtauksesta lähtien huomasin, että vanha Aarne ja Helena saavat lukemiini keskusteluihin paljon enemmän sisältöä ja syvyyttä kuin osasin odottaakaan. Niissä kuuli 44 avioliittovuoden – Viiden! Neljänkymmenenviiden! (Helena) – ihmistuntemusta, toisilleen ja toistensa ohi puhumista, tahattoman humoristista piikittelyä ja sarkasmia. Vertailin omia mielikuviani henkilöistä ja näyttelijöiden luomia hahmoja. Olisi ollut mielenkiintoista keskustella näytelmän henkilöistä ja siitä, miten ja millaisten keskustelujen pohjalta näyttelijät ovat henkilöitään rakentaneet. Kohtausta pysäyteltiin, haettiin oikeita painotuksia, iskuja, liikkeiden ja katseiden suhteita, valot välkkyivät ja hakivat paikkaansa.

Miksi mä muistaisin sinut niin kuin haavekuvan neljänkymmenenneljän avioliittovuoden jälkeen? (Aarne)

 

kuva vanhoista

 

7. kohtauksen Helenassa näkyi uhmakkuus pahenevan sairauden edessä, sisäistä pelkoa, halua vielä elää täysillä ja kapinointia avioliiton kaavoja vastaan. Keskustelu sai aggressiivisen pidättyvää ja vihoittelevaa sävyä, omaa lempeää mielikuvani pippurisempaa sävyä. Kirosanat lensivät tekstin mukaisesti.

Sinun piti levätä. (Aarne)

Panna mun piti. (Helena)

Näytelmässä lomittuivat nuoren ja vanhan parin tapahtumat. Vanhoista huokui elämänpituinen, vuosien perspektiivi omaan elämäänsä. Joskus he katsovat vierestä nuorta itseään oman järkensä jälkiviisaana äänenä ja kommentoivat nuorta itseään, ainakin jotenkin ymmärtäenkin.

Tulee aika jolloin sinä häpeät. Se lyö pään yli niin kuin aalto. (Aarne katsellessaan nuorta Aarnea)

Ei sitä tarvitse sanoa ääneen. Ei tarvitse. Ihan turhaan pakotat. (Helena nuorelle Helenalle)

 

vanha katsoo nuorta

 

Muistojen nuori pari matkustaa rakkauden huumasta kohti avioliiton arkea. Nuorten kiistat ovat kiivaita, ensikertaisen tuoreita, paatoksellisen kiihkeitä.

Sinä teit tuolin missä minä voin istua yksin, ja odotat kiitosta. (Nuori Helena)

Nuoret äidit tarvitsevat omaa aikaa. (Nuori Aarne)

Miehiään ne tarvitsee! Syliin niidenkin pitäis päästä! (Nuori Helena)

 

keinutuolitappelu

 

Tunsin palan nousevan kurkkuun, kun 14. kohtauksessa Helena ja Aarne muistelivat toistensa lomaan puhuen, ajatuksissaan, raskaiden muistojen kesää. Kohtaus tulee todeksi nuoren parin näyttelemänä ja loppuu nuoren Helenan raivoamiseen. Missään muualla kuin teatterissa tuskin käydään keskustelua tyynyllä hakkaamisen emotionaalisen voiman ja fyysisen voiman suhteesta tyynyn hajoamisnopeuteen!

 

tyyny

 

—Mutta tapahtunut ei katoa. Mikään ei koskaan katoa, vaikka unohtuukin. Ollut on ollutta. (Helena)

Teoksessa on monia merkityksellisiä esineitä, jotka kulkevat parin mukana vuosikymmenet. Viimeisenä näin koskettavan, rehellisyyteen ja raskaaseen muistoon liittyvän kohtauksen, kun nuori Helena antoi vanhalle Helenalle muistolaatikostaan valokuvan, todisteen kipeästä menneisyydestä. Siihen kohtaan harjoitukset lopetettiin. Jäin nyyhkytyksen partaalle, mutta leijumaan tyytyväisenä näkemästäni ja odottamaan ennakkonäytöstä nähdäkseni näytelmän pian kokonaan.

Maatuskanukke. Siinä on kaikki ajat sisäkkäin. Kaikki muistot. Pienin muisto on kaukaisin mutta vahvin, sillä se ei puolitu.

Teatterimuistotkin, tämäkin ihana, löytyvät siitä muistojeni maatuskanukesta.

+ + + + + +

”Parasta Kotikriitikon elämässä” -albumiin päätyviä, harjoituksista korvaan tarttuneita lauseita:

Lähdetäänkö me sieltä ylösnousemuksesta asti? (Marja-Leena Kouki)

Olenko mä turhaan kellarissa? (Miila Virtanen)

Yöllä mietitään [iskuja] ja sitten tullaan esiintymään. (Juha Muje)

Toivoa on! (Juha Muje, kädet ylös kohotettuina )

Tää on niin kuin Beyoncé epookissa. (Satu Rasila)

Saa pelleillä! (Satu Rasila)

 

Kiitos Satu Rasilalle käsikirjoituksesta ja koko työryhmälle siitä, että sain tulla katsomaan työtänne <3!

 

Teksti: Päivi

Lainaukset (tähän tekstiin sopivassa järjestyksessä) Satu Rasilan teoksesta Katoava maa (2010)

Valokuvat: Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri, paitsi

Pääkuva: Otto-Ville Väätäinen ja Marita Koivisto, graafinen suunnittelu Marita Koivisto

Teatterihistorian faktat tarkastettu teoksesta:

Terho, H; Oinonen, P. ja Ylitalo, J-E. :  Teatteria Turussa 1970-luvulta 2000-luvulle (Turun Yliopisto, kulttuurihistoria, 2008)

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s