(BROILERIVAROITUS!)

Että minä vihaan sitä joka keksi varoittaa, mitä toivoo, koska toivomansa voi saada. Koska niinhän se on. Olen monesti fantasioinut esiintymisestä ammattilaisteatterin lavalla – mutta en nyt ihan tällä tavoin! Mika Eirtovaaran ohjaaman Näytelmän joka menee pieleen omaisnäytös ei ole varsinaisesti edes alkanut, kun näyttämömestari Anne (Riitta Salminen) poimii minut avukseen viime hetken hienosäätöä varten, näytelmän sisäinen näytelmä Murha Havershamin kartanossa kun olisi alkamassa tuokion päästä. Anne häipyy kulissiin jättäen minut neuvottomana pitelemään kovin irtonaista takanreunusta, ja eikös juuri silloin paikalle törmää ääni- ja valomies Teuvo (Markus Ilkka Uolevi) joka kysyy äreänä kuka minä olen. (Jälkikäteen harmitti: miksi vastasin ”Daniel”? Miksen sanonut nimekseni ”Macbeth”? Miksen?)

Kuinka monta kertaa olenkaan mielessäni astellut päänäyttämön poikki lausuen ääni ja ruumis vapisten ”To be, or not to be”, niin täydellisesti, että Hamletin esittäminen loppuisi maailmanlaajuisesti, koska vastaavaan ei enää koskaan voitaisi päästä. Sen sijaan päädyn debyytissäni harjaamaan roskia partaan yli, mutta yleisön – ei niinkään minun – riemuksi harja on yhtä vankkaa tekoa kuin takanreunus (ja kuten pian näemme, kaikki muukin näyttämön esineistö).

Anne palaa takaisin ja pyytää minua nostamaan ja tuomaan lattialla lojuvan työkalupakin. Mikäs siinä, tulinhan tehneeksi aiemmin päivällä lihaskuntoliikkeitä, joten yhden pakin noukin tuosta kuin kypsän mar – hmm. Tämäpä outoa, kapistus ei hievahdakaan. Kunnes Anne kyseenalaistaa julkisesti maskuliinisuuteni tempaamalla sen vienolla kädenliikkeellä ilmojen teille. (Hetkinen, tuon maton alta pilkistää metallinen klöntti. Vaikuttaa jonkin sortin magneetilta.) Vielä kerran takanreunuksen kanssa sähellystä ja sitten yleisön aplodien kautta takaisin paikalleni tuomitsemaan eläviä ja kuolleita teatterintekijöitä.

Pian tämän jälkeen Murha Havershamin kartanossa alkaa, mutta katselen sitä kuin sumussa, sillä tajuntani täyttää oman ”suoritukseni” häpeänsekainen analyysi: millaista kömpelöä sönkkäämistä esiintymiseni olikaan! Lieventävinä asianhaaroina voidaan mainita näyttelijäkoulutuksen puute ja valmistautumattomuus, mutta ne nyt ovat kurjia tekosyitä. Positiiviseen sarakkeeseen kirjattakoon kuitenkin, että sain hetkiseksi emeritakotikriitikot Primadonnat luulemaan minua oikeaksi näyttelijäksi!

43911975250_271ac37512_o
Annen (Riitta Salminen) hahmossa havaitsee selkeintä kehittymistä Näytelmän aikana: olosuhteiden pakosta näyttelijöityvä näyttämömestari kiintyy lavatähteyteen niin tulisesti, että on valmis turvautumaan äärikeinoihin puolustaakseen uutta asemaansa. Kotikriitikko samaistuu. Kuvassa Iikka Forss,  Salminen, Teemu Aromaa ja Miska Kaukonen.

Vieras käypi ajallaan

Sikäli kuin onnistuin keskittymään, muistelisin homman menneen alla olevalla tavalla. Sovitaan muuten tässä kohtaa, että Murha Havershamin kartanossa -näytelmästä käytän nimeä Haversham ja Näytelmä joka menee pieleen on yksinkertaisesti Näytelmä. Muuten minua kohtaa jännetuppitulehdus ja lukijaa keskivaikea migreeni. Puhumattakaan laadukkaan taivutuksen ystävien kokemasta mielipahasta. Näytelmä on siis slapstickin ja ajoituksen juhlaa, jonka aiheena on epäonnistuva Haversham. Teatteriesitys voi epäonnistua loputtoman monella tapaa, mutta Näytelmän tapa on kenties hauskin mahdollinen.

Viisaat sanovat, että laatu on näkymätöntä: kun kaikki toimii, siihen ei kiinnitä huomiota, mutta kun asiat menevät läskiksi, jo alkaa valitus ja syyllisjahti. Ja Näytelmässä kaikki toimii, sillä sen näkymätön laatu on nimenomaan Havershamin laaduttomuuden esilletuomista ratkiriemukkaalla tavalla ja ensiluokkaisella teknisellä laadulla, joka on nimenomaan Havershamin laaduttomuuden esilletuomista ratkiriemukkaalla tavalla ja ensiluokkaisella teknisellä laadulla, joka on nimenomaan Havershamin laaduttomuuden esilletuomista ratkiriemukkaalla tavalla ja ensiluokkaisella teknisellä laadulla, joka öh, mennään eteenpäin.

Havershamin taulut putoavat, näyttelijät kämmäävät repliikkinsä ja tarpeistonhoitajan virheet paljastuvat maksimaalisen hupaisalla hetkellä. Pääroolissa loistaa turkulaisen rakennussuunnittelun perinteitä vaaliva lavaste, jonka armoilla näyttelijät kitkuttelevat venyen fyysisesti ja henkisesti parhaansa mukaan. Peter Ahlqvistilla ja laivastamolla on sitä luodessaan ollut Henry Lewisin, Jonathan Sayerin ja Henry Shieldsin käsikirjoituksesta ilmi käyvä vaatimuslista, mutta ratkaisut he ovat joutuneet keksimään itse – ja onnistuneet täydellisesti. Sääli, että se vaiva jää katsojalta piiloon.

43912004990_fcb193e164_k
Esitys vääntää vitsiä joka ikisestä teatteriesityksen osa-alueesta osoittaen käänteisesti niiden tärkeyden onnistuneessa illuusionluonnissa. Hienosyisimmistä epäonnistumisista vastaa puvustus. Kuvassa Miska Kaukonen, taustalla Riitta Salminen.

Onnistuakseen farssin on oltava [kysy iidalta hyvän farssin ominaisuuksia]. Näytelmä hallitsee nämä kaikki. Jos pelkkä hohotus ei maita, tätä voi lukea vaikkapa tutkielmana hyvän teatteriesityksen rakenteesta: mekaanisen kohelluksen keinoin meille osoitetaan, miten minkä tahansa osa-alueen – ohjauksesta ja näyttelijäntyöstä puvustuksen kautta näyttämötekniikkaan – epäonnistuminen johtaa kokonaisvaikutelman romuttumiseen: Havershamin katsominen olisi täyttä helvettiä, onneksi saammekin katsoa Näytelmää joka menee pieleen. Voisi myös jylistä, kuinka ”luja tahto vie läpi harmaan kiven”, mutta jotenkin tuntuu, että tämä kaikki menee yli sen, mitä tarkoitettu on. Sillä joskus tarvitsemme vain jotakin, joka saa meidät unohtamaan kaiken ympärillämme olevan paskan. Näytelmä joka menee pieleen on olemassa hukuttaakseen katsojansa murhemietteet nauruun, minkä se myös tekee. Ja niin on hyvä.

Esityksen päätyttyä mielessäni pyörivät kuitenkin aivan toiset aatokset: oliko kauhistuttava näyttämöodysseiani sittenkään sattumaa? Halusiko joku juuri minut lavalle? Karmea ajatus iskee tajuntaani: sain lippuni viestintäkoordinaattori Emmiltä, teatterissa siis tiedettiin, millä paikalla istuisin. Haiskahtaa sisäpiirin keikalta. Poistuessani katsomosta mainitsen epäilyksistäni eräälle tuttavalleni, ja hän kehottaa jättämään asian sikseen, jotta teatteriin kuuluva mysteeri säilyisi. Tulkitsen näennäisen keveän lausahduksen painostukseksi, yritykseksi hiljentää ja pysäyttää minut. Nyt haluan löytää vastauksen entistä kiihkeämmin. Toivoa sopii, ettei totuus hautaudu iäksi alati tihenevään lumisateeseen Havershamin mailla.

Daniel

🐓🐓🐓🐓🐓🐓🐓🐓🐓🐓🐓🐓🐓🐓🐓🐓🐓🐓🐓🐓🐓🐓

 

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s