Kun aloitin Kotikriitikkona pohdin aika paljonkin, että mistä kirjoittaisin ja mitä todennäköisesti jättäisin välistä. Pari muistuu tätä kirjoittaessa mieleen: en mene katsomaan Taru sormusten herraa (tässä blogissa jatkossa Taru, kun puhutaan näytelmästä) toistamiseen ja varsinkaan kirjoita siitä. Tässä sitä ollaan sanoja pyörtämässä ja kohta sinäkin tiedät, että mites tässä nyt näin kävi.

Ensin tehdään kuitenkin lyhyt pikamatka taaksepäin. Taru sormusten herrasta on minulle kirjana rakas, Harry Pottereiden ohella se sytytti kiinnostukseni lukemiseen. Toki se vaati alunperin kolme yritystä päästä finaaliin. Ensimmäisellä kerralla jäätiin Rivendellin ja Morian välille, ennen Caradrahsin tietä. Toisella pääsin jo Raurosille silmän alle. Samalla suhteeni tarinaan muuttui, aluksi tykkäsin aktiivisista taistelukohtauksista Helmin syvänteessä ja myöhemmin ihastuin Tolkienin rikkaaseen kielenkäyttöön erityisesti niillä kuuluisilla pitkillä kävelypätkillä keskellä ei-mitään. Samaa koin Mikko Koukin ohjaamassa Tarussa, mutta toisin päin. Ensimmäisenä ihastuin kauniiseen lavastukseen ja puvustukseen sekä juuri niihin kävelypätkiin varsinkin esityksen alkupuoliskolla. Taru oli visuaalisesti sykähdyttävä kokemus, jonka jälkihöyryissä lillun vieläkin.

39512391994_f4864606e4_k
Puuparran, Merrin ja Pippinin kohtaaminen Fangornissa.

“Minusta tuntui kuin olisin melkein pitänyt siitä.”

Näytelmä on hyvin uskollinen kirjasarjalle ja esitteli taitavasti toteutettuja kohtauksia sekä hetkiä siitä. Tämä oli ehkä suurin häiritsevä tekijä, lähdemateriaalin laajuuden aiheuttamat hypyt ja oikaisut, mitkä olivat kovin ymmärrettäviä. Tärkeimmät olivat silti läsnä: eeppiset entit, vakuuttavat velhot, huikeat haltiat, kunnon kääpiöt ja inhimilliset ihmiset, joiden kohtalot olivat kiedottu hobittien ja sormuksien kanssa yhteen erinomaista Klonkkua (Miska Kaukonen) unohtamatta. Ensimmäisen katsomisen jälkeen oli tullut visuaalinen yltäkylläisyys, jossa huipentui taitavat taisteukoreagrafiat ja innovatiiveset lavastusratkaisut. Mielessäni olin kuitenkin päättänyt, että en katsoisi tätä toistamiseen, mutta kuinkas sitten kävikään.

39325646135_5684b205db_k
Vielä yksi kuva esittelemään näytelmän visuaalista ilotulitusta.

Pieni etiäinen kuiskutteli, että koitappas saada lippuja viimeiseen Taruun ja taisteluun Keskimaan kohtalosta. Sieltä sitten löysin itseni ystäväni kanssa vertailemassa kuinka monta jalkaa näkyy milloinkin, sillä peruutuslipuillamme pääsimme parven reunaan, jossa näkyvyyttä rajoitti lavastuksen kaarielementti.

“Eglerio!”

Päivällä oli silmiin osunut uutinen, että esitys olisi Petri Rajalan (Saruman) viimeinen kiinnitettynä näyttelijänä. Voihan pippuri. Jo teatteriin astuessani huomasin, että nyt oli jotain erityistä ilmassa. Oli haikeaa jännitettä, kuin Frodolla ennen Harmaita satamia. Oli aika sanoa näkemiin, mutta se ei tuntunut kivalta, sillä olimme kokemassa jotain hienoa. Taru palautti lapsuuteen ja Lahden kaupunginteatterin Narniaan. Latautunut tunnelma huokui koko esityksen läpi. Herkistyin, en olisi uskonut ennalta, että Taru koskettaisi. Lopun kiitospuheet toivat syvän kosketuksen tunteen aivan kuin olisimme olleet itse tarinassa hyvästelemässä laivaa. Taputin seisaaltani pitkään ja useasti, aloittaen näyttämömiehistä ja lopettaen viimeiseen taputukseen.

39512415014_6872176bd1_k.jpg
Tähän kirjoitukseen olisi periaatteessa tarvinnut vain tämän kuvan, herra Rajalan Sarumanina.

Tämä oli vasta toinen kerta, kun olin seuraamassa näytelmän viimeistä esitystä. Edellinen oli Turun kaupunginteatterin The Rocky Horror Picture Show, mutta tunnelma oli hyvin erilainen. Nyt saimme olla läsnä tunnelmassa, jossa tuntui Lothlórienin taikuus ja Vanhan metsän lempeä sade, missä säestyksestä vastasi mustien ratsastajien kopina. Halusin kirjoittaa teille siitä tunnelmasta, joka siellä vallitsi. Jakaa sen ainutlaatuisen hetken, kun pitkään talossa ollut ottaa viimeisen kerran yleisönsä kiinnitettynä. Siinä hetkessä peppu nousi penkistä ajattelematta. Taputin seisaaltani. Voin vain sanoa, Kiitos Petri ja kiitos Tarun työryhmä. Sanoilla on haasteellista tavoittaa illan tunnelmaa ja sitä kaunista, kujeilevaa kunnioitusta, joka salissa vallitsi. Kuten huomaatte pyörsin pääni moneen kertaan.

Viime vuoden Kotikriitikon Jeren tekemä mainio haastattelu Petri Rajalasta

Jos haluat lukea mainioita arvosteluja Tarusta, tsekkaa mm. nämä:
Taruista ihmeellisin
Sormuksen matkassa
Hobitit, haltiat ja velhot
Teatteriarvio: Taru sormusten herrasta

Tummennetut ja kursivoidut kohdat ovat J.R.R. Tolkienin kirjasta Taru Sormusten herrasta, 1954-1955, 20. painos, suomentaja Panu Pekkanen.

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen, Turun kaupunginteatterin kuvapankki.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s