Tämän kirjoituksen piti ilmestyä joulukuun alussa. En ole kotikriitikkouteni aikana kärsinyt kirjoittamisen lukoista, tekstin tuottaminen on ollut pikemminkin tasaisen työlästä. Kirjoittaminen ei ole arkipäivän rutiinejani, mutta olen tehnyt sopimuksen näytelmien kanssa, että jokainen katsottu teos taipuu jonkinlaiseksi tekstiksi. Mutta Juha Siltasen kirjoittama ja ohjaama Ihana neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus ei tähän yhteistyöhön tahtonut suostua.

Syytä lukkoon en ymmärtänyt. Olin ennakolta ajatellut, että tämä näytelmä saattaisi olla syksyn teoksista itselleni vaikeimmin lähestyttävä ja siksi olin valmistautunut huolella. Näin lehdistötilaisuudessa ennen ensi-iltaa pätkän mykkäfilmikohtauksesta, joka kuljetti oivallisesti 20-luvun elävien kuvien tunnelmaan. Kuuntelin kirjailija Tuomas Rimpiläisen teosavauksen, jossa hän ihailtavan seikkaperäisesti kuvasi Vartiovuoren rikostapausta. Tämän jälkeen näytelmä aukesi vielä paremmin erityisesti rikostutkimuksen, poliisin roolin ja tutkimusmenetelmien osalta. Luin pieteetillä toteutetun ja paljon mielenkiintoista lisätietoa antavan käsiohjelman heti sen ilmestyttyä (toimitus: Juha Siltanen ja Emmi Kantonen; taitto ja kuvitus: Marita Koivisto). Mikään ei tuntunut ylivoimaisen vaikealta. Sitä ei itse näytelmäkään ollut ja katsoin sen heti kahdesti. Missä oli vika?

Näytelmän nimi ei tee parhaalla tavalla oikeutta sisällölle, vaikka tuokin esiin sivistyneen ja viehättävän päähenkilönsä sekä rikoksen tapahtumapaikan. Näytelmä on todelliseen tapahtumaan pohjaava, älykäs ja kaunis kertomus rakkaudesta, jota rikkovat selvitetty ja sovitettu rikos sekä hämärän peittoon jäänyt jokin rikoksentapainen, yksityisen intiimiyden rajoja loukkaava teko ja neiti Margit Niinisen maineesta levitetyt jutut. Koin erittäin kauniin, yksityiskohtiin asti mietityn ja eri särmiltään loistavan kokonaisuuden, tämän talven hangella kimmeltävän timantin. Miksei kehuja ollut helppo kirjoittaa?

ihana-neiti-n-237_30918127027_o

Suurten tunteiden vaatima tila oli annettu päähenkilöiden Margitin Niinisen (Mervi Takatalo) ja Allan Törnuddin (Tobias Zilliacus) suhteen kehittymiselle. Se kulki omaa yksityistä polkuaan, kun samalla kaupungin muut ihmiset, tapahtumat ja puheet loivat hälisevämmän taustan rakkaustarinalle. Rakkauskertomus piirtyi akateemisen eleganttina, vähitellen syventyvänä ja erkani etäälle rahvaanomaisesta arjesta. Mutta sitä varjosti kipeä muisto.

Teoksen kokonaisroolitukselle nyökyttelin tyytyväisenä. Erityisen paljon viehätyin Jonas Saaren komisario Lehmanin ja Mika Kujalan passipoliisin kömpelöhkön hupaisasta yhteisymmärryksestä sekä Minna Hämäläisen ja Kirsi Tarvaisen rakentamasta Ida Granlundin ja Jenny Saarisalon höpsöttelevästä ystävyydestä. Kimmo Rasila ärsyttävän ja itseään täynnä olevan liikemies Engrosin ja puolustusasianajaja Friedmannin rooleissa oli herkullista katsottavaa. Ulla Koivurannan kotiapulainen Signe huokui vastapainona hiljaista viisautta ja huolenpitoa.

ihana-neiti-n-227_31986397468_o

Teos onnistui imaisemaan katsojan 20-luvun ilmapiiriin. Pidin lavastus viitteellisyydestä ja erityisesti mustien sermien käyttö antoi tilaa nähdä pieniä yksityiskohtia ja se myös päästi puvustuksen oikeuksiinsa. (lavastus: Jani Uljas, puvustus: Tuomas Lampinen). Koko pienen näyttämön tilaa oli käytetty oivaltavasti: liikemiehen valta korostui hänen repliikeistään ylhäältäpäin yläkäytävältä, poliisi oli joukossamme ja uutisreportterit saivat aikaan koko tilan kuhinan. Portaiden käyttö laajensi tilaa yleisöä kohti sekä ylöspäin kuvastaen Turkua seitsemän kukkulan kaupunkina.

Valo-, video- ja äänimaailman vuoksi aion nähdä tämän näytelmän vielä uudelleen, ja nimenomaisesti niiden upeaan kokonaisuuteen keskittyen (Jarmo Esko, valot; Sanna Malkavaara, videot ja Tuomas Rissanen, äänet). Niiden täydellisiä yhdistelmiä on vaikea kuvata, ne on koettava. On nähtävä ravintolan portaita ”Puttin´ on the Ritz”- sävelmän tahdissa asteleva hämmentävä Tuntematon hahmo (Minna Hämäläinen). On kuultava asianajaja Friedmannin kiihkeän kaunopuheinen ja monipolvinen puolustuspuhe ”tropiikin mullasta vuorenhuippujen kirkkauteen”, jossa teksti, näyttelijäntyö, projektiot, valot ja äänet yhdistyivät loistavaksi, kokonaisvaltaisen surrealistiseksi elämykseksi. On hukuttava  pyörryttävään lumisateeseen Vartiovuorenmäellä.

ihana-neiti-n-138_44944574485_o

Arvelin kirjoittamisen lukon johtuvan historiallisesta etäisyydestä ja yritin saada otetta 90 vuoden takaiseen Turkuun käymällä näyttelyissä. Gustav Arvidssonin valokuvat 1910-luvun Turusta ja Taidemuseon ”Axel, Ali ja Santeri” -näyttely avasivat kaupunkinäkymää menneen ajan Turkuun. Maalaukset Kaskenmäeltä veivät kuulemaan hevosten kavioiden ja vaunujen kolinan, ja paremman väen naisten kenkien kopinan. Rantamaisemat Aurajoelta toivat lähelle Allanin ja Margitin kävelyreittejä. Tämän täydensi oma kävelyretki Vartiovuorenmäelle. Kuulin korvissani kaikuvan torimyyjien kauhistelun: ”Kauhiaa, meil Turus on murha tehty! Olekssää kuullu uutissii Vartiovuarelt…” Mutta oma kirjoitukseni pysyi sisälläni jäätyneenä, tunsin sen.

Lukkoni aukesivat uudenvuoden jälkeen. Lukot nimeltä rikos ja rakkaus. Päivä presidentin uudenvuodenpuheen jälkeen 90-vuotias rouva Tellervo Koivisto avautui syntymäpäivähaastattelussaan  aikaisempaa enemmän ahdistavista koulukokemuksistaan, kokemuksista, joita hän oli pitänyt kauan sisällään. Yhtäkkiä sekä rouva Koiviston haastattelu että tämä näytelmä – vaikkakin kirjoitettu ennen #metoo-kampanjaa – puhuivat siitä, mikä kuuluisi saada huutaa ääneen. Yhdessä ne julistivat tasa-arvon, kunnioituksen ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Jotta historiaan ei tarvitsisi jättää ikäviä asioita, jotta meidän tässä ajassa tekemämme historia olisi mennyttä parempi.

Margitin ja Allanin rakkaus oli Suuri, jos Suuri Rakkaus sisältää älyn, tunteen, arvojen ja fyysisen yhteyden samassa rakkaudessa. Mitä kaikkea se vielä sisälsi, jää arvoitukseksi. Tämä rakkaus oli kuvattu ja esitetty sellaisella suurella arvonannolla kuin se ansaitsi. Se mykisti. Rakkauden lisäksi kysymys oli myös vallankäytöstä ja moraalista, niiden suhteesta ja puutteesta. Oli kysymys jostain väkisin varastetusta suhteessa Suureen Rakkauteen. Oli kysymys puhdistautumisesta, oli kysymys rikoksesta Suuren Rakkauden ilmentymänä.

Näytelmäkokemuksen päälle jäi leijumaan Eeva Kilven runo:

Siis kauneutta on.

Rakkautta on.

Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,

puolustakaa niitä!

 

Tämän näytelmän pysyvin muisto on, että se jätti sanattomaksi.

 

Teksti: Päivi

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri

Eeva Kilven runo kokoelmasta Laulu rakkaudesta ja muita runoja, WSOY, 1972

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s