Olen vältellyt Ihmiset, paikat ja esineet -näytelmää kuin ruttoa, sillä kaikesta päätellen se on katsojalleen jäätävän rankka kokemus. Olen sileitä teitä kulkeva onnetarten ottolapsi ja suruton poika, mitä minun on ahdistavan huumehelvetin kanssa tekemistä? Kestänkö katsoa sellaista, kestänkö kirjoittaa siitä? Mutta asema velvoittaa, ja kotikriitikon on tehtävä, mitä kotikriitikon on tehtävä. Antaa mennä.

Aluksi meille esitellään vieroitushoitoon vastentahtoisesti saapuva, Pihla Maalismaan suurieleisesti esittämä Emma (jos se nyt on hänen oikea nimensä), joka myrkyttää itseään kaikella mahdollisella, valehtelee ja kieltäytyy muuttumasta. Pitäisikö hänen kohtalostaan jaksaa välittää? Katsojan pakottaminen lähelle näin epämiellyttävää henkilöä tuo mieleen Kellopeliappelsiinin, jonka kanssa näytelmällä on myös juoniyhteenliittymiä. Muutenkin olo on kuin Stanley Kubrickin leffaa katsoisi: Mark Väisäsen lavastus viittaa mestarin tavaramerkkeihin, symmetriaan ja yhden pakopisteen perspektiiviin. Ratkaisu ohjaa katsetta ja tihentää tunnelmaa briljantisti. Alaslaskettu katto myös rajaa näkymän muistuttamaan laajakangaselokuvaa. Niin tyylikästä, mutta toisaalta muodon voimakkuus etäännyttää minut draamasta.

Yritin valmistautua kaikkeen, mutta yksi pääsee yllättämään heti alussa: tämähän osaa olla myös hauska! Se on kirjoittajan älykkyyttä: mitä laajemmin katsojan tunnerekisteriä rassataan, sitä syvemmälle sydämeen hän esityksen tallettaa. Ironiaakaan ei säästellä: näytelmäkirjailija Duncan Macmillan rinnastaa 12 askeleen ohjelman, mainosjargonin, rukouksen ja (itseironisesti ja -kriittisesti) näytelmätekstit toisiinsa: ovatko ne kaikki vain tyhjyyteen kolisevia sanoja, jotka eivät viittaa todelliseen maailmaan? Sanatkin ovat siis valhetta, tai ainakin vailla totuusarvoa.

Hoitolaitoksessa tapaamme ihmisiä eri ikä- ja sosioekonomisista luokista erilaisine kertomuksineen. Toiset hoito tervehdyttää paremmin kuin toiset, eikä päällepäin arvaisi, kuka onnistuu ja kuka tuhoutuu. Macmillan normalisoi riippuvuuden kuitenkaan hyväksymättä tai suosittelematta sitä. Ei tämä saa ketään piikittämään, nielemään tai vetämään henkeen, ainoastaan näkemään ihmisen narkomaanin kuolleiden silmien takaa.

Macmillanin näytelmissä draama on yleensä yksistään näyttelijäntyön varassa, mutta tässä teoksessa ääni ja valaistus saavat tuiki tärkeän roolin: ne huutavat ja välkkyvät Emman tuskan. Jari Tengströmin musiikissa rääkyvät demonit ja terävä kipu. Jari Sipilän valot lankeavat milloin mistäkin suunnasta toisinaan kauniin rauhallisina, toisinaan piinaavan aggressiivisesti salamoiden. Äänen ja valon avulla sukelletaan Emman piinatun mielen syövereihin, ja iso osa kohtauksista tapahtuukin vain hänen päässään. Itse asiassa on hyvin epäselvää, katsommeko me draamaa ulkopuolelta vai päähenkilönsä sisäisen maailman kautta. Tapahtuuko kaikki näkemämme itse asiassa vain Emman pään sisällä? Mihin kaikkeen valhe tässä yltääkään?

Macmillanin äärimmäisen kannatettava toimintalogiikka on käsitellä niitä asioita, joista yleensä vaietaan. Sitähän kuvittelisi, ettei nyky-yhteiskunnassamme ole enää tabuja. Puhutaanhan itsemurhista (Parasta elämässä), ilmastonmuutoksesta (2071) ja huumeongelmasta (Ihmiset, paikat ja esineet) oikeastaan jatkuvasti. Mutta puhuminen ja kohtaaminen ovat eri asioita. Ongelmalle on annettava inhimillinen muoto. Siksi Ihmiset, paikat ja esineet on tärkeä ja hieno näytelmä. Ja siksi on hienoa ja toisaalta käsittämätöntä, että näytelmän pohjoismainen kantaesitys saatiin Turkuun. Ohjaaja Johanna Freundlich ja kaupunginteatteri tekevät Kulttuuriteon uskaltaessaan kurkottaa kohti totuutta, oli sitä tai ei.

Tähän nähden on surullista, että Ihmiset, paikat ja esineet jättää kaupunginteatterin lavan jo syyskautensa jälkeen, kun kaikki muut uutuustuotannot porskuttavat kevättä kohden. Ilmeisesti aihetta ei turhan moni halunnut kohdata, tai ainakaan maksaa sen kohtaamisesta. Itsemurhasta ja masennuksesta puhuva Parasta elämässä sai sentään kokonaisen vuoden – siksikö, että siinä on Martti Suosalo? Niin tai näin, meillä riittää pohtimista siinä, miten saada muutkin vastentahtoiset kuin vain kyyninen kotikriitikko tekemään teatterimatkan homo economicuksen päätepysäkille.

Kuvamuokkaus. Alkuperäinen kuva: Otto-Ville VäätäinenIPE-1pakopiste

Hoitolaitoksen lattian reunojen ja alaslasketun katon listojen suorat linjat muodostavat yhden pakopisteen perspektiivin à la Mark Väisänen. Vertaa vaikka da Vincin Viimeiseen ehtoolliseen.

Tauti minussa vai minun ympärillä?

Toinen näytös alkaa ja sen lopussa odottaa tunneyliannostuksen uhka. Olen viimeksi pelännyt näin paljon katsoessani Pokémon-sarjan jaksoa ”Dennō Senshi Porygon”, jonka valoefektien jäljiltä yli puoli tuhatta katsojaa päätyi sairaalahoitoon. En pelkää Ihmisten, paikkojen ja esineiden valoja, viihdeteollisuus on turruttanut minut piinaaviin välkkeisiin, mutta tieto siitä, että kärsimysnäytelmä ei päätykään ylösnousemukseen, hirvittää. Maailma on näyttämö, jolla esitetään avointa näytelmää: voimme voittaa taisteluita, mutta emme sotaa, sillä pahuus nousee meistä itsestämme. Jumala meitä armahtakoon.

Pitkin matkaa Emma viljelee solkenaan viittauksia eri näytelmäteksteihin. Tunnistan ainakin Viettelysten vaunun, mutta useimmat menevät auttamattomasti ohi. Vastavetona keksin omia viittauksia: pari päivää aiemmin sain luetuksi Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuoleman. Senkin kirjoittaja oli hieman päälle kolmekymppinen yhteiskuntakriitikko, ja siinäkin sekä yksilöt että yhteiskunta elävät valheessa. Teatteria ja sen yleisöä puhuttelevat samat suuret kysymykset ja teemat aikakaudesta toiseen.

Esitys tuo lähelle riippuvuuden fyysiset, henkiset ja sosiaaliset seuraukset, mutta sillä on sanottavaa myös syistä. Paikoin se jopa saarnaa: välillä Emma on puhuvinaan vanhemmille, mutta kääntyy kohti esityksen yleisöä, haastaen meistä jokaista pohtimaan omaa vastuutamme. Tämä on väkevän yhteiskuntapoliittinen draama, joka vaatii uudistuksia ja virheiden myöntämistä. Jokainen helppo vastaus on valhe, ja niihin tukeutuvat niin päihderiippuvaiset, ”terveet” yksilöt kuin poliittinen koneistokin.

Ja kuten Kauppamatkustajassa, kun vihdoin aletaan puhua totta, se ei vapautakaan vaan tuhoaa. Emman isä ja äiti eivät ole nähneet sitä mitä me, heille tyttären sanat ovat vain samoja valheita, jotka on kuultu monesti aiemmin. Ja kaiken aikaa tätä lohdutonta sananvaihtoa tarkkaa julisteen raukea Madonna (jonka nimi on viittaus jumalanäitiin jonka pyhimysmäisyydestä Emma on kaukana), joka (olematta hän) esittää (Arthur Millerin ex-vaimoa) Marilyn Monroeta (joka ei ole hänen oikea nimensä), jonka elämän eräät ihmiset, paikat ja esineet kauan sitten (lähes myyttisessä menneisyydessä) tuhosivat.

Väkevää tavaraa, muttei minua ahdista, surettaa toki. Esityksen jälkeen tunnen lähinnä ylitsepursuavaa kiitollisuutta – korkeampaa voimaa vai pelkkää sattumaa kohtaan, mene ja tiedä – siitä että olen syntynyt niin hyvään perheeseen, saanut sellaisen mielenlaadun ja kulkenut niin onnellisten tähtien alla, että tämän teatteriesityksen maailma on minulle totaalisen tuntematon. En tiedä, tätäkö Macmillan, Freundlich ja muu työryhmä tavoittelivat, mutta onhan se arvokas tunne. Ja sen lisäksi varmaan koen vastedes halua vaeltaa yksin totuudessa.

Kunnes seuraava houkutteleva valhe tempaa mukaansa.

Daniel

 

Otsikkoon ottamani kuva: Marita Koiviston taittama esityksen käsiohjelma.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s