Näytelmä joka menee pieleen -näytelmästä on yllätyksekseni hämmästyttävän vaikeaa kirjoittaa yhtenäistä tekstiä, koska tuntuu, että joudun hyppelemään kahden kokonaisuuden välillä jatkuvasti. Tästä varmasti monille vaikeasti tulkittavasta näytelmästä saammekin kiittää sen kirjoittajia: Henry Lewisiä, Jonathan Sayeriä ja Henry Shieldsiä, Komediateatteriyhtyeen Mischief Theatren perustajia, jotka ovat saaneet osakseen suurta suosita ja lukuisia arvostettuja palkintoja ympäri maailmaa erityisesti tällä kyseisellä teoksellaan.

Satuin itse toisella katsomiskerrallani näytökseen, jonka yleisö oli täynnä oletetusti alakouluikäisiä nuoria, joilla ei ollut nähtävästi minkäänlaista käsitystä siitä, mitä olivat tulleet katsomaan. Tilanne ei ollut näytelmän alkaessa vielä edes lähtenyt käsistä, mutta molemmilla puolillani kuului jo kuiskailua siitä, että onko näytelmä jo alkanut vai ei, sekä arvailuja siitä, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan.

45679138622_ee2c9ed305_k

Pian viimeisetkin katsojat havahtuvat esitykseen, kun kuvitteellisen näytelmän ohjaaja Risto (Teemu Aromaa) astelee lavalle, ja pitää jokseenkin kiusallisen, mutta ylpeän puheen tästä esikoisproduktiostaan Turun Työväen teekkareiden draamaseuran uutena puheenjohtajana. Hän esittelee yleisölle näytelmän ”Murha Havershamin kartanossa”, jonka upean tulkinnan hän on ohjannut, ja jossa hän tekee myös mahtavan roolin tarkastaja Carterina.

Näytelmä alkaa, ja jo alussa käy ilmi, että huumori rakentuu tässä näytelmässä sekä murhamysteerin kliseiden, että näiden äärimmäisen kaukaa haettujenkin mokien ympärille. Farssille tyypillinen epärealistinen ja kommelluksia pursuava juoni käy ilmi monin tavoin, koska tosielämässä järjestäjä olisi jo kauan sitten keskeyttänyt tällaisen esityksen työturvallisuusriskien vuoksi.

Näinkin kevyttä katsottavaa on hauskaa nähdä aina silloin tällöin, varsinkin juuri tähän aikaan vuodesta, kun tuntuu, että hämäryys ottaa kaikkien voimille tavalla tai toisella. Murhamysteerin, jonka juoni on kaikille jo jokseenkin ennalta-arvattava, seuraaminenkaan ei vaadi sen suurempaa keskittymistä, vaan voi ottaa rennosti ja seurata sen ympärille rakentuvan komedian kulkua ja arvailla, mitähän tässä enää edes voisi mennä pieleen.

Toisille tällainen näytelmä voi olla kai liiankin rentoa katseltavaa… väliajan alkaessa eräs nuori sanoi ystävälleen: ”Sovitaaks et seuraavas näytökses sä sit herätät mut”.

Näytelmän juonen yksi piirre alkoi kuitenkin hieman mietityttämään. Miksi itseään peitossa pitävä ja selvästi pimennossa työtään tekevä näyttämömestari Anne (Riitta Salminen), joka syöstään yhtäkkiä massiiviseen paikkausrooliin Florence Colleymooreksi, yhtäkkiä alkaakin pitää osastaan, jopa taistella sen puolesta, ja mikä oudointa, oppii yhtäkkiä kaikki vuorosanat? Mietin sen johtuvan siitä, että yleisölle näkymättömästi työskentelevän Annen kokiessa parrasvalot hän koukuttuu niiden huumaan, mutta vuorosanojen oppimisen pistän ehkä vain kokonaan tyylilajin piikkiin.

Voin vain kuvitella, miten paljon näyttelijät nauttivat illan yleisöstä, joka olivat reilusti mukana ja nauroi kovaan ääneen. Alkoihan siinä itseäkin ihan ääneen naurattamaan, kun lavalla hajoaa tavaraa ja vieressä olevani lapset oikeasti reagoivat siihen kiljaisemalla ja käpertymällä toisiinsa kiinni. Erityisesti loppua kohden mentäessä nautiskelin kanssakatsojieni elävyydestä, joista yhden reaktio tarkoituksellisesti sortuviin lavasteisiin oli huutaa ”ÄLÄ TIPU!!” keskellä näytelmää.

43912004990_fcb193e164_k

Oma suosikkipiirteeni, johon kiinnitinkin huomioni heti alussa, oli jälleen kerran näyttelijäntyö. Vaikka ajatuksena onkin amatöörinäyttelijät tekemässä roolejaan murhamysteerissä, joutuvat nämä ammattinäyttelijät rakentamaan roolinsa ensin amatöörinäyttelijänä, sitten amatöörinäyttelijästä näyttelijänä ja lisäksi vielä heidän tulkintansa murhamysteerin hahmoista. Hankalaa, kun ei ole nähnyt tätä näytelmää aiemmin missään muualla. Ongelmaksi muodostuu se, etten tiedä kuinka suuri osa hahmojen puhetavoista ja eleistä on seuraavien sattumien takia tekstiin asti määrättyjä, koska onhan tämä näytelmä nyt aika suurta ajoittamista kaiken suhteen. Uskon taustalla silti olleen omaa tulkintaa hahmoista vähän pakostikin.

Amatöörinäyttelijöitä on kyllä osattu tunkea mukaan kaikenlaisia:

Taideviestinnän/Ilmaisutaidon kursseilla koulussani törmään enemmän tai vähemmän ”amatöörinäyttelijöihin”, ja eri näyttelijätyypit olikin hauskaa erottaa selkeästi näytelmästä, ja liittää niitä yhteen oikeiden ihmisten tyyleihin.

Esimerkkinä Peter Ahlquistin näyttelemä Masa, joka tekee rikosnäytelmässä roolinsa Cecil Havershamina sekä puutarhuri Arthurina. (lasketaankohan Arturin koiran Winstonin roolin paikkaaminenkin yhdeksi roolisuoritukseksi?) Masasta on selkeästi tehty äärimmäisen hellyttävä, esiintymisestä ja taputuksista nauttiva näyttelijä. Lavalla hän nauttii huomiosta, ja rikkoo sen vuoksi hahmoaan pitkin näytelmää yleisön huumassa. Isot liikkeet ovat suuressa osassa hänen ilmaisuaan, ja yleisön reagoidessa niihin hän innostuu entisestään ja alkaa mm. toistella samoja liikkeitä, ilmeitä ja eleitä pitkin näytelmää.

Sekä Miska Kaukosen hahmo Henkka, joka näyttelee Haversamin kartanon hovimestari Perkinsiä, yrittää selkeästi parhaansa. Hänen ilmaisunsa on kuitenkin rakennettu, tarkoituksellisesti totta kai, aika jäykäksi. Vuorosanojen lausuminen on lähinnä ulkoa opeteltua tekstin lukemista, ja sanoja unohtuu ja lausutaan väärin ympäri näytelmää. Raukka parka on jopa kirjoittanut hanskansa alle luntteja itselleen, että suoriutuisi roolistaan edes jollain tavalla kohtuullisesti.

Amatöörinäyttelijöistä nimeäisin ammattitaitoisimmaksi Roopen, jota esittää Ilkka Forss. Roope näyttelee Thomas Colleymoorea, ja häneltä löytyy aiempaakin näytelmäkokemusta mm. Komisario Palmusta, samoin kuin Ilkalta itseltäänkin, joten asiaankuuluva näyttelytyyli ja puhetapakin on Roopella mukavasti hallussa. Hän on tämän draamaseuran näyttelijöistä ainoa, joka pyrkii korjaamaan tilanteita nopeilla improvisoinneilla, mutta mokatessaan itse hakee empimättä avun kuiskaajalta.

Haluaisin loppuun vielä kertoa jotain Peter Ahlquistin upeasta lavastuksesta, mutta se taitaa mennä pelkäksi kehumiseksi. Kaikki värivalinnoista ja ikkunasta näkyvävästä pihataustasta aina suuren kaappikellon yksityiskohtiin asti on sekä äärimmäisen miellyttävän näköistä, että näytelmään sopivaa. Puhumattakaan lavasteiden toimivuudesta näytelmässä! Ainoa asia, mitä oikeastaan jäin miettimään, oli se, että jos lavasteet edustavat harrastajateatterin lavasteita, niin mahtaa olla kyllä kieltämättä aika varakas harrastajateatteri tosiaan (Sen verran nätit lavasteet nimittäin!).

(Shoutout lavastuksen valmistukselle ja tarpeistolle: Sami Nurmi, Matti Leponiemi, Daniel Muggridge, Oskari Rantala, Ville Saine, Jaakko Rajala, Jani Haapala, Piia Sarvanne, Sirpa Haapala, Eeva Hummelholm, tarpeisto: Katja Santala/Eeva Kinnunen , tarpeiston valmistus: Pauliina Uotila)

esityskuvat: Otto-Ville Väätäinen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s