(Lisää tähän varotus siit, et tää kirjotus sisältää spoileja! Muista sit poistaa kirosanat!)

Täh, olemmeko tulleet liian aikaisin? Katsomoon päästettiin, äänimiehet istuvat äänipöydän takana ja taustalla soi pehmeä jazz. Mitä hittoa Stefan Karlsson oikein häärää täällä katsomossa? Oliko hän tässä näytelmässä mukana, vai pitäisikö hänen olla pienen näyttämön puolella harjoituksissa? Ei ole ainakaan pukijoiden kautta käynyt. Ai, siltä on kadoksissa levy. Yritetääs auttaa parhaamme mukaan, että mies pääsee takaisin töihin. Hetken aikaa touhuan ja etsiskelen, vaadin miestänikin osallistumaan. Näyttämölle ilmestyy Riitta Salminen, myös enemmän teknisen henkilökunnan vaatteissa. Ei per 🙂 🙂 🙂Vajoan tuoliini, suorastaan kaivan kuoppaa siihen. Herätys, urpo! Nyt mennään eikä meinata!

Ja sitten lähtikin käyntiin sellainen parin tunnin käkätystreeni, etteivät vatsalihakseni ole vastaavaa vähään aikaan tunteneetkaan (kaiva tähän se tieto milloin farssi oli viimeks ohjelmistos, siit on miljoona vuotta). Koska slaavilainen melankolia on lähempänä sydäntäni kuin jäykät brittiläiset hovimestarit ja kello viiden teet, olin alkuun hieman varautunut. Naurukone käynnistyi yskähdellen, mutta vauhti kiihtyi samaa tahtia näytelmän tempon kanssa.

Näytelmä joka menee pieleen on farssin ensyklopedia, josta löytyy kaikki lajityyppiin tarvittavat osat (et ala tässä selittään). Otsikon alla kulkee näytelmä näytelmässä, erittäin epätasaisesta taiteellisesta laadustaan hyvin tunnetun Turun Työväen Teekkareiden Draamaseuran esittämä murhemysteeri Murha Havershamin kartanossa. Siinä etsivä Carter yrittää löytää murhatun Charles Havershamin murhaajan neljän mahdollisen kandidaatin joukosta (ja tähän hirvee litania niit ”sairaan hyvii” näyttelijöit, Masa the Heiluva heinämies, Sugar-Sanna, Tönkkö-Henkka, oikeestiaikahyvä Roope…).

Juoni kulki vuoristoradan tapaan mutkitellen, brittikarikatyyrien henkilögalleria noudatti kliseitä viimeistä piirtoa myöten ja karille karahdettiin niin ajoituksissa, tavaroiden paikoissa, vuorosanoissa kuin sisääntuloissakin. Muljahtelevia vatsanväänteitä aiheutti täydellisesti pieleen mennyt lavastus, jonka nämä amatöörit olivat onnistuneet myös pilaamaan. Mitä siinä voi katsoja muuta kuin nauraa ja tuntea sympatiaa ja empatiaa kaikentasoisia teatterinrakastajia ja omia muistojaan kohtaan! (Harkitse, kerrotko: Muistojeni ullakolta löydän tähtiroolini 11-vuotiaana lettipäisenä Julius Caesarina, joka putoilevassa lakanatoogassaan ähkäisee viimeisillä voimillaan: ”Haaa, sinäkin, Brutukseni”, vaikka Brutus oli unohtanut kuolettavan tikarinsa pukkariin.)

 

43911975250_271ac37512_o

 

Kyllä sentään täytyy antaa tunnustusta TTTD:lle siitä, että he veivät sitkeästi näytelmänsä loppuun asti, vaikka eivät matkan varrella kovin monelta epäonnistumiselta välttyneetkään. Itse annoin teatteriryhmälle toisen mahdollisuuden, mutta eivät he silloinkaan onnistuneet. Päivänäytöksessä koululaisetkin huusivat lopussa ohjeita Roope-näyttelijälle: ”Kuole jo!!”, mikä ehkä auttoi näytöksen loppuunviemisessä.

Ehkä säälistä, ehkä yrittämisen ennennäkemättömästä sinnikkyydestä palkiten, mutta nousin antamaan aplodini seisaaltaan. Tuntui, että ensemble, erityisesti ohjaaja Risto/tarkastaja Carter, katsoi näyttämöltä suoraan silmiini hämmentyneen yllättyneenä. Olinko itse ymmärtänyt kaiken väärin?! Tais mennä pieleen aploditkin.

Teksti: Päivi

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen /Turun KaupunginteATTERI

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s