Kun näyttelijä 75 vuoden iässä nousee lavalle esittämään reilun tunnin mittaista monologia, on se hatunnoston arvoinen teko. Näin tekee veteraaninäyttelijä Pekka Laiho, joka on viime keväästä lähtien esittänyt käsikirjoittamaansa näytelmää Ylpeys, ensin Teatteri Jurkassa ja sittemmin myös muualla Suomessa. Kyseessä on Pekka Laihon yli puolen vuosisadan mittaisen näyttelijäuran jäähyväistyö. Sen on ohjannut Pasi Lampela ja valosuunnittelusta vastaa Saku Kaukiainen. Näytelmällä oli loka-marraskuussa Turun Kaupunginteatterin Sopukassa kolme esityskertaa.

Varhaisin muistikuvani Pekka Laihon esiintymisistä ajoittuu 1970-luvun puoliväliin, kun hän vapunpäivänä Helsingin tuomiokirkon portailla lausui Kansainvälisen. Pystyn vieläkin palauttamaan mieleeni sen nuoruuden ja aatteen palon, joka esityksestä huokui. Varsinaisen elämäntyönsä Pekka Laiho teki kiinnitettynä Helsingin Kaupunginteatteriin, jossa hän työskenteli 37 vuoden ajan. Uransa aikana hänet on nähty myös lukuisissa elokuvissa sekä tv-näytelmissä ja -sarjoissa. Eläkkeelle jäätyään hän jatkoi esiintymistä freelancerina. Muistan hyvin hänen vierailunsa Turun Kaupunginteatterissa näytelmissä Toisten rahat (2009) ja Aavesonaatti (2013). Molemmissa hän teki loistavan roolin.

Ylpeys on kuvaus 75-vuotiaasta miehestä, Veikko Antero Lajusenniemestä. Vaikka käsikirjoittaja ja roolihenkilö ovat saman ikäisiä, kyseessä ei ole omaelämänkerrallinen tarina. Esitys on vanhenevan, toistuviin väkivaltaisuuksiin syyllistyneen miehen tilitys elämästään. Näytelmä tapahtuu vankisellissä, jossa roolihenkilö istuu yhdeksän vuoden tuomiota surmatyöstä. Lavasteina on vain pieni pöytä, tuoli ja pöydällä laatikollinen papereita. Päähenkilö kertoo pohtineensa vankilassa elämäänsä ja tekoaan ja kirjoittaneensa siitä tuhansia sivuja. ”Miten saatoin tehdä niin kauhean teon? Olenko hirviö?” hän kyselee itseltään. Nyt hän haluaa paljastaa katsojille, ”kasvoille”, sisimpänsä – kertoa kaiken. Tarinansa avulla hän yrittää selvittää, mikä on johtanut hänet hirmutekoon.

Veikko Anteron lapsuuden ja nuoruuden muistot voisivat olla kenen tahansa sodan jälkeen työläiskaupunginosaan syntyneen suomalaismiehen elämästä. Kotona ei pahemmin tunteita näytetty, eikä isästä ollut pojalle roolimalliksi. Koulunkäynti ei maittanut ja ulospäin piti näyttää ”kovaa kundia”. Nuoren miehen mieli teki päästä näkemään maailmaa. Niinpä Veikko Antero hakeutui merimieheksi valtamerialukselle. Ensimmäiset seksikokemukset ulkomaisessa satamassa muistuivat mieleen perin kömpelöinä. Päällimmäisinä tunteina niissä oli hämmennys ja häpeä. Laivan keittiössä työskennellessään Veikko Antero joutui toistuvasti esimiehenään olleen kokin seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Se loukkasi syvästi hänen miehisyyttään. Epävarmuus omasta seksuaalisesta identiteetistä ja muiden pilkka patoutui miehen mieleen voimakkaina häpeän ja nöyryytyksen tunteina. Kun hän myöhemmin törmäsi kapakassa laivakaveriinsa ja tämä alkoi naureskellen irviä häntä homoudesta, valtava raivo nousi sisältä ja sumensi mielen. Ulkopuolisten onnistui tulla väliin ja estää vakavammat seuraukset. Tuo ”tumma tunne” miehen sisällä sai toistuvasti vallan tilanteissa, joissa hän koki nöyryytystä ja häpeää, ja se purkautui hallitsemattomana väkivaltana. Lopulta raivon kohteeksi joutui koiraa julmasti kurittanut humalainen, jonka kallon Veikko Antero murskasi. Jälkeenpäin hän ei muistanut tilanteesta mitään.

Synkkien ja raakojen muistojen ohessa Veikko Anteron tarina sisälsi myös valon pilkahduksia ja herkkyyttä. Kun hän muisteli kohtaamistaan mustarastaan kanssa, kostui silmäkulmani. Mies, joka kitaraa soittaen käy vuoropuhelua linnun kanssa, ei voi olla läpeensä paha. Elämänsä varrella kohtaamistaan naisista roolihenkilö puhui kauniisti, melkein hellästi, vaikkei heihin syvempää yhteyttä pystynytkään luomaan. Vaimon menehtyminen syöpään kosketti kipeästi, joskaan mies ei suruaan aikoinaan tiedostanut eikä osannut sitä ilmaista. Kaikki hellät ja herkätkin tunteensa hän patosi sisälleen. Näytelmän sanoma on, ettei ihmisen pidä tukahduttaa tunteitaan ja kätkeä niitä, vaan ne pitää tunnistaa ja näyttää. Muuten ne patoutuvat ja purkautuvat tilanteen tullen arvaamattomina reaktioina. Tähän tulokseen Veikko Anterokin tuli, kun hän pohdiskeli elämänsä kulkua. ”Pitää puhua!” hän painotti katsojille. Esityksen loppupuolella hän oivalsi, että ylpeys on pohjimmiltaan ollut hänen tekojensa takana. Samalla hän ymmärsi myös ylpeyden vastakohdan, nöyryyden merkityksen. Oivallus ei auta perumaan tapahtunutta, mutta ehkäisee ehkä väkivaltaa vastaisuudessa.

Sopukan pieni esitystila teki näytelmästä erityisen intiimin. Saattoi kuulla, miten näyttelijän hengitys tiheni tai tasaantui tilanteen mukaan. Muistelussa edettiin rauhalliseen tahtiin, välillä istuen ja välillä kirjoituspöydän ympärillä kehää kiertäen, kuin vankilan sellissä. Kerronta oli sopivalla tavalla arkista. Ajoittain roolihenkilö ikään kuin vaipui omiin ajatuksiinsa ja itseironisesti naurahteli muistoilleen. Sitten hän havahtui, käsi pusertui nyrkkiin, kasvot vääristyivät ja hän kiihtyi raivon partaalle, kun mieleen muistui jokin kipeä, vihaa ja häpeää tuottanut kokemus. Pekka Laihon näyttelemisessä näkyi vuosien kokemus ja vahva ammattitaito. Hän eläytyi voimakkaasti roolihahmon tunteisiin ja ikään kuin eli roolinsa. Omaan tekstiin on ehkä helpompi päästä sisälle. Esitys sai pohtimaan häpeän ja vihan yhteyttä. Veikko Antero näki väkivallan syyksi oman ylpeytensä. Mutta eikö nöyryytys ja sen synnyttämä häpeän tunne luo pohjaa vihalle ja väkivallalle? Olisiko näytelmän nimi voinut olla Ylpeyden sijaan Häpeä? Vai onko väkivallassa aineksia molemmista, ylpeydestä ja häpeästä?

Kun näyttämön valo esityksen lopussa alkoi himmetä, Veikko Antero hätääntyi. ”Hei, älkää menkö vielä!” hän huhuili ”kasvojen” perään. Nyt en kuitenkaan kuullut roolihenkilöä, vaan Pekka Laihon, joka jäähyväisnäytelmässään kutsui lukemattomia katsojiaan vuosikymmenten ajalta. Kunnioittava hatunnostoni ja kiitokseni hänelle koskettavasta monologista ja upeasta urasta. Pekka Laiho on aplodinsa ansainnut!

Teksti: Tiiti

Otsikkokuva: Turun Kaupunginteatteri

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s