Elämässä tulin sen huomaamaan
se on ruskeaa, hyllyvää suota.
Siinä kun joudut sä kahlaamaan,
älä jokaseen mättäseen luota.

– Veikko Lavi: Laulajan testamentti –

 

Päätin sitten aloittaa kotikriitikon urani katsomalla kieppuvan, välkehtivän ja kipinöivän Varissuon. Ei tainnu olla hyvä idea. Eteen vyöryy kiihkeällä tempolla jengiä sekä mahtavat määrät kaikenlaista kamaa ja musa pauhaa. Reija Wäreen koreografiat on komeita, ei ehkä mitään Gene Kellyä mut ihan cool. Näyttämöllepano aaltoilee kivasti runsaasta minimalistiseen ja takaisin ja kohtaukset vaihtuu henkeäsalpaavalla tahdilla ja tyylillä. Merkittäviä yksityiskohtia piisaa Ben-pojan (sillä kertaa Eemeli Heiniö) lippiksenkäyttöä myöten. Ja lopussa vissiin tavataan 2001: Avaruusseikkailun Tähtivauva. Just.

Mulle on toivoton yritys saada kaikkea kurkusta alas. (Tää on siis eka kirjoittamani kritiikki, vaikkakin Molli ja Kummaarvosteluni julkaistiin bloginpidollisista syistä jo viime kuussa.) Mut yritetään kuitenkin.

Tää on kuulemma trilogian päätös. Ensin oli Kakola (2012), jossa ihmistä rajoitti vankilan muurit ja kalterit. Sit tuli Seili (2014), jossa Turun saariston hyytävät aallot eristi mielisairaalasaarelle. Varissuossa sen sijaan ihmisen tai luonnon muovaamat kalterit puuttuu – fyysisesti. Jutun juju onkin siinä, että tää jengi on aineettomien olosuhteiden kahleissa. Päämäärätön valuminen, väkivaltainen menneisyys, epävarmuus omista kyvyistä ja tukiverkkojen puute on saaria ihmisten sieluissa. He kaipaa yhteyttä toisiinsa, päästä jälleen osaksi mannerta.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Vakke_vapaaotteluMusikaalin antama mielikuva siitä, että ”Tapa! Tapa!” -huudot kuuluisivat asiaan vapaaotteluhäkin laidoilla, on loukkaava. Kuvassa vasemmalla Chike Ohanwe, oikealla Tuukka Raitala.

 

Varissuo ei kerro Varissuosta, sillä paikan tuntu puuttuu täysin. Graffiteja, betonia ja semmosta on kaikissa asutuskeskittymissä. Liikekeskuksen ei-niin-piilo-mainonta ei muuta asiaa. Tapahtumapaikka on oikeasti eliitin – koska eliittiähän erityisesti ohjaaja Mikko Kouki, käsikirjoittaja Satu Rasila ja sanoittaja Paleface nykyään on – näkemys universaalista lähiöstä ja lähiöihmisen sielusta. Massiivinen miinus, guys.

Musikaali luottaa katsojan oivalluskykyyn yhtä paljon kuin Mikael (Severi Saarinen) mahdollisuuksiinsa olla hyvä isä Benille: sen verran suoraan ja rautakangesta hahmojen historia ja ongelmat sekä puhe- että lauluosuuksissa väännetään. Repliikkien muoto ja lausuminen puolestaan on usein yhtä kömpelöitä kuin Reijon (Mika Kujala) yritykset kertoa tunteistaan. Erityisesti karjalaismummon (Minna Hämäläinen) murre kuulostaa niin teennäiseltä, että meikämandoliini oli pelkästään iloinen kun se kuoli tosi pian. Ainoastaan Saritan (Riitta Salminen) ja Johanneksen (Petja Lähde) yhteispeli niin myötä- kuin vastamäessä nails it.

Kuva:Otto-Ville Väätäinen

Vakke_Reijo&GrazynaIlmaisuköyhä Reijo (Mika Kujala) on yksi monista musikaalin kliseeongelmista. Kansainvälisyyttä edustava puolalainen thaihieroja (Minna Hämäläinen) sentään hykerryttää.

 

Unelmahöttöä ja kliseekuormitusta

On yleisesti tunnettu tosiasia, että maailmassa on tasan kolme hyvää rap-kappaletta: Simo Salmisen Alle lujaa, Juice Leskisen Siniristilippumme ja Joan Baezin Time Rag. Runsasrappinen ääniraita ei siis tee teatterielämykselle hyvää, etenkin kun sanoitukset ei lähde variksen lailla lentoon: What you see is what you get / ei se mee ikinä nii / what you see is what you get / vittu mitä bulshittii! No niinpä. Okei, Tinder ja sitä kehystävä juonentynkä rulettaa, olkoonkin että ne sopis paremmin Einin musavideoon kuin kallionkarheaan lähiöeepokseen. Ja etenkin kuorolauluosuuksien sanoista on vaikea saada selvää, mikä on semiärsyttävää koska merkittävimmät juonenkäänteet tapahtuu musanumeroiden aikana. Mut annetaan anteeks kun kerran hahmotkaan ei henkisessä mielessä kuule toisiaan.

Nää tyypit ja niiden ongelmat on mielikuvituksellisia kuin elementtikerrostalojen pohjaratkasut. Ilmaisurajoitteista kärsivä keski-ikänen suomalaismies, puoliafrikkalainen vapaaottelija ja kalju rasisti vituttaa eniten. Musiikki toimii samoin. Esmes Ilonan surullinen uutinen otetaan vastaan ihan älyttömän kliseisellä ääniraidalla. Toisaalta Varissuo antaa uskottavan vastauksen siihen, miksi kansa, joka ei osaa puhua tunteistaan, tarttuu hanakasti mikkiin karaokebaareissa: mistä ei voi puhua, siitä on laulettava.

Yksinäisyyttä ihmisten keskellä käsitellessään Varissuo on tietysti nykyajan teräsbetoninkovassa ytimessä. Toisaalta kahlitsevissa olosuhteissa pyristelemistä, pienten ihmisten suuria unelmia ja valintojen seurauksia on tutkiskelleet aiemmin… niin, suunnilleen kaikki ikinä kerrotut tarinat. Koko unelmateema on aika lailla turha ja päälle liimattu. Kaikilla meistä on unelmia, tai – jos sana tuntuu liian höttöseltä tai korkealentoselta – pyrkimyksiä ja tavoitteita. Ja yhteyden löytäminen nyt vaan tuo mieleen erään teleoperaattorin mainoksen, mikä tietty kuvaa pinnallis-kaupallista nykyihmissielua osuvasti. Oikeasti koskettavat hetket jää vähiin – tosin niitäkin mukana on. Loppupeleissä Varissuo on ainoastaan (mut kuitenkin) hyvää viihdettä.

Daniel

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Vakke_lastensuojeluRepliikit ja replikointi tökkivät usein. Kehonkieli vakuuttaa paremmin. Kuvassa vasemmalla Pauliina Saarinen, keskellä ylhäällä Mikael Haavisto, keskellä alhaalla Toivo Kouki, oikealla Severi Saarinen.

 

Otsikkoon ottamani kuva: Marita Koiviston taittama Varissuo-musikaalin käsiohjelma.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s