Huh huh, mistähän sitä aloittaisi…

Ensin ilmestyivät jukebox-musikaalit Kakola (2012) ja Seili (2014), mutta trilogian päättääkin yllättäen läpisävelletty, kokonaan uutta musiikkia sisältävä Varissuo. Trilogiaa yhdistää mm. sekä teosten kirjoittaja Satu Rasila, että ohjaaja Mikko Kouki.

Varissuo on episodimusikaali, ja siinä käydään läpi useampien ihmisten tarinoita. Tarinat ovat toisistaan hyvinkin poikkeavia; ihmisten taustat, iät ja elämäntilanteet ovat äärimmäisen erilaisia, mutta kuten Satu Rasila musikaalimatkassa -podcastissa vieraillessaan kertoi, kaikkia tarinoita yhdistää vanhempien/vanhemman suhde lapseen.

Yksi piirre, mikä varmasti herättää monen mielenkiinnon tässä musikaalissa on sen harvinaiset tyylilajit musiikissa. Rap-musiikki on vielä melko uutta musikaalien maailmassa, ja luulinkin juuri aiempien rap-musikaalien (joista olen tietoinen) perusteella, että pitäisin Varissuon musiikeista jotenkin erityisen paljon. Totuus on kuitenkin se, etteivät musikaalin rapit herättäneet minussa oikeastaan mitään kummoisempia tuntemuksia. Oikeastaan ainoa kappale, jossa suorastaan rakastin rapin käyttöä, oli ensimmäisellä puoliajalla kuultava ”Aurajoen rannassa” (säv. Jussi Vahvaselkä ja Joni Sjöroos ), jonka lopussa Severi Saarisen esittämä Mikael ja tämän ex-vaimo Ilona (Pauliina Saarinen) ajautuvat riitaan, jonka aikana kuullaan Pauliinan vahvaa syvälle tunteisiin asti iskevää ääntä Severin räpätessä samanaikaisesti hahmon tunteista kuin vanha tekijä. (Artikkelikuvassa kohta juurikin tästä kappaleesta)

” rapus kuulu itku, valu poskil kyyneleet,

sä jäit siivoon lasinsiruja, jäi ovi raolleen”

Musikaali ei kuitenkaan koostu vain rapista. Siinä kuullaan erityisesti hahmon iästä riippuen kappaleita aina modernista r’n’b:stä ja hiphopista jopa iskelmään asti.

Koska kappaleista vain osa herätti minussa kiinnostusta, on aika hypätä sinne, mistä pidin kaikkein eniten: hahmoihin.

Hahmoja on musikaalissa, kuten tosielämänkin Varissuolla, aivan laidasta laitaan. Pidin erityisesti siitä, miten hahmojen omat ajatukset ja aiemmat kokemukset heijastuivat selkeästi heidän toimintaansa. Hyvänä esimerkkinä Mikael, joka lähti jo aikaisin poikansa elämästä, koska pelkäsi, että olisi samanlainen isä kuin millainen hänen oma isänsä oli ollut.

Hahmot tuntuvat kaikella tavalla äärimmäisen aidoilta. Vaatteet sopivat hahmoihin täydellisesti, ja heiltä löytyy selkeästi tarkkaan suunnitellut omat tyylit (pukusuunnittelu Tuomas Lampinen, naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm). Kehollinen ilmaisu, puhetapa (Ohjaus Mikko Kouki, koreografi Reija Wäre), ja tekstissä näkyvä taustatyön määrä (teksti Satu Rasila ja Paleface, joka vastaa myös räppien harjoituksista) on aivan uskomatonta, ja monissa tilanteissa jopa havahtui siihen, millaista työtä kaiken sen tiedon eteen on ollut pakko tehdä. Kun tähän kaikkeen lisätään luonteet, näyttelijäntyö ja siihen liittyen toki myös näyttelijän omaa tulkintaa ja taustatyötä, lopputulos on aivan täydellinen.

Koko työryhmän luoma kokonaisuus onkin monessa kohtaa musikaalia niin tunteita nostattavaa, että toisella katsomiskerralla itkin suorastaan räkäitkua useampaan otteeseen, enkä edes usko olleeni ainoa.

vakke2.jpeg
Jimmy (Saku Mäkelä) ja Ben (Eemeli Heiniö)  (hahmot eivät liity toisinkaan eikä piirros mihinkään kohtaukseen)

Kun korostan sitä, miten jokaisessa osa-alueessa oltiin onnistuttu, tarkoitan tietenkin myös lavastusta (Jani Uljas), valosuunnittelua (Jarmo Esko), videosuunnittelua (Mika Hiltunen), tarpeistoa (Katja Santala), graffiteja (Jukka Hakanen, Osek, Lovemachine, Jeans ja 2lie) sekä muuta visuaalista ja tapahtumapaikkoja rakentavaa toimintaa, mutta en oikein osaa selittää, mitä mieltä niistä olen. Kaikki sopivat toki tilanteisiin, ja lavaa on käytetty taitavasti pieniä osioita kerrallaan, joka luo vahvaa tapahtumapaikan tuntua. Ja pakkohan se on myöntää, että lava saadaan näyttämään erittäin paljon siltä mitä varmasti haettiinkin: Varissuolta. Siinä on kuitenkin jotain, mikä ei omaa silmääni miellytä. Olen ehkä vain tottunut siihen, että tapahtumapaikat vievät enemmän tilaa lavalta tai jotan, mutta toivon, että tämä sitten ainakin laajentaisi näkökulmaani.

Kaunis ratkaisu lavalla oli kuitenkin toisen puoliajan lopulla kohtaus, jossa käytettiin simultaaninäyttämöä siten, että Ilonan, Mikaelin ja heidän lapsensa Benin (Toivo Kouki/Eemeli Heiniö) kohtaus pyöri lavan tasolla, ja 17-vuotiaan Nadian (Lisa Nikula) ja hänen isänsä Askon (Aarni Kivinen) tilannetta seurattiin ”talon katolla” toisen kohtauksen yläpuolella.

Ylipäätään en osaa sanoa mitä mieltä olin musikaalin tarinasta tai muutenkaan oikeastaan mistään. Siksi vähän kammoksuinkin tästä kirjoittamista, kun en oikein tiedä, mitä sanoisin. Odotuksenikin musikaalin suhteen vaihtelivat tosi paljon koko ajan. Ensin luulin, että tästä tulisi lempi musikaalini koskaan, myöhemmin ajattelin, että siitä tuskin tulee hyvä. Sama vuoristorata jatkui molempien katselu- ja lukukertojen läpi. En oikeasti tiedä, mitä sanoa tästä musikaalista yleisesti. Se ei muuttanut näkemyksiäni mistään, se ei saanut minua pohtimaan, se sai minut tosin itkemään, mutta itkullekkaan ei löytynyt syvempää syytä.

artikkelikuvan piirros ja tekstin piirros: Kris Mäki (minä) 

musikaalimatkassa podcastin jakso, jossa Satu Rasila vieraili. Aiheena Varissuo.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s