Kolmannen Varissuo-kerran jälkeen nostalgia lyö vasten kasvoja, kuuden vuoden nostalgia.

Syksyllä 2012 istuin suurin piirtein samassa kohdassa katsomoa kahteen otteeseen. Mietin, että Linnateatterin ja Kaupunginteatterin yhteistyössä on potkua, hyvänkuuloista rock-takapotkua. Laulavien sadepisaroiden hempeilyn haihduttua kauas kaukaisuuteen Kakola tuntui jykevän miehiseltä, mutta viihdytti ja kosketti samalla.

Tuli evakko. En uskonut, että Logomon tiloihin saataisiin musikaalitunnelmaa, jotain pientä ehkä. Oli syksy 2014, Seilin ensimmäinen näytös, kohtaus 21:

Hilda: Tiedätkö, miten käy äidille, jonka lapsella ei ole isää?

Sofia: Se otetaan pois.

Hilda: Ne alkaa sylkeä päin. Kyläläiset. Ja oma äiti. Mihin meet? Mihin meet kun ei oo ketään?

Kun tuijotin katsomosta kohti vastapäätä näyttämöllä seisovaa Hildaa (Minna Hämäläinen), joka lauloi ”Mä annan sut pois / Mä päästän sut pois / Vaikka sattuu”, kyyneleet valuivat pitkin poskiani, pitkin kaikkien äitien poskia, katsomo kyynelehti. Tuska kouraisi sydäntä. Harmaa, kaihoisa, sumuinen Seili sopi Logomoon epäuskostani huolimatta, teatterin lumo saatiin taiottua sinnekin.

 

Seili

Hilda (Minna Hämäläinen) kertoo tarinaansa Sofialle (Helmi-Leena Nummela) musikaalissa Seili.

 

Matka trilogiaksi on ollut vuosien pituinen ja ennalta arvaamaton, myös katsojalle. Mikä on ollut pysyvää, mikä muuttuvaa, elämässä ja teoksissa? Uppoudun tarkemmin musikaalimietelmiini. Tätä trilogiaa sitoo yhteen ihmisten ja olosuhteiden kahle: vankeus, mielisairaaksi eristyksiin tuomitseminen, vanhempien ja lasten suhde. Mutta mikä tämän lisäksi trilogiaa nivoo? Mitä ovat ne käsiohjelmassa mainitut pienet linkit edellisiin teoksiin, joita käsikirjoittaja Satu Rasila sanoo upottaneensa Varissuohon?

Löydän muistikuvan Laurasta (Reeta Vestman), joka etsii yhteyttä Kakolassa istuvaan isäänsä Leohon (Veeti Kallio) ja kirjoittaa tälle. Tyttären kaipuu isän lähelle on käänteinen varissuolaisen Reijon (Mika Kujala) toiveelle päästä puheväleihin tyttärensä Nooran (Saara-Elina Partanen) kanssa ja luoda kauan puuttunut ihmissuhde. Varissuossa nuori Nadia (Lisa Nikula) pohtii äitiyden valintaansa: ”Mitä mä teen? Mihin mä meen?” ja ”Mä pääsenkö pois jos annan sut pois?” Tunnen sydänalassani saman, Seilistä tutun kouraisun. Seilin saari häämöttää Airiston laidalla myös Ilonan (Pauliina Saarinen) laulussa ja toiveessa päästä näkemään aavalle, sinne missä joki laskee mereen. Sarita (Riitta Salminen) päätyy vankilaan Varissuossa, vaikkei Kakolaan. Mietin, onko trilogialla erityistä merkitystä näyttelijöille, jotka ovat olleet kaikissa aiemmissa teoksissa tai toisessa mukana (Riitta Salminen, Mika Kujala ja Petja Lähde; Minna Hämäläinen, Tuukka Raitala ja Severi Saarinen)? Millainen muistokaari piirtyy seksuaalirikollisen, lääkärin ja tavis-Reijon (Mika Kujala) tai kahden erilaisen Johanneksen (Petja Lähde) näyttelemisestä?

 

Turun Kaupunginteatteri Kakola 9.2.2012

Aikuinen Laura (Reeta Vestman) ja hänen isänsä Leo (Veeti Kallio) sekä nuori Laura musikaalissa Kakola.

 

Teokset niittaa yhteen myös taiteellisen ydinryhmän pysyvyys (kaikissa mukana: Satu Rasila, Mikko Kouki, Jussi Vahvaselkä, Reija Wäre, Tuomas Lampinen, Jani Uljas, Heli Lindholm). Jos saa luotua toimivan työryhmän, miksi luopua siitä, parempi tuoda joukkoon vain lisää hyvää. Kolmen teoksen sarjan päättävä Varissuo on temaattinen päätösosa, mutta se on myös jotain enemmän: se on tekijöidensä ainoa, jossa on varta vasten sävelletty musiikki. Jussi Vahvaselkä on saanut seurakseen Jori Sjöroosin, Tuomo Prättälän, Tommi ”Flam” Suoknuutin, Jaakko ”Jake The Break” Elsilän ja Karri ”Paleface” Miettisen (joka toimii myös käsikirjoittajana ja kappaleiden sanoittajana). Varissuota pystyykin kuuntelemaan puhtaana, omana teoksenaan, ja sitä on helppoa kuunnella, kun kappaleisiin ei liity aiempia muistirasitteita. Niiden musiikkigenrejen kuuntelu, jotka eivät ole niitä omimpia, sujuu huomaamatta ja  itsestään, kun ne on valjastettu näyttämölle, liittyvät tarinaan ja jatkavat siitä, mihin dialogi jää.

Musiikillisesti kaikkiruokaisena nautin monestakin biisistä: Mä haluun valuu toimi niin, että itsekin teki mieli tanssia ja Blackbook  sai vau-huutoni, kun isän ja pojan (Eemeli Heiniö/ Toivo Kouki) räppi kulki superenergialla. Mika Kujalan kaunis ääni pääsi oikeuksiinsa Kaarnalaivassa, ja Lisa Nikulan (I thought you were) my perfect ten -biisissä. Mitä mä teen toimi tanssijoiden vahvistamana repetitiivisenä hätähuutona ylivoimaisen hyvin. Ylitse näidenkin nousivat Pauliina Saarisen tulkitsema koskettava En voi jättää sua vielä ja hitaankiihkeä rakkauden lattari Syvissä vesissä Petja Lähteen ja Riitta Salmisen laulamana. Nämä kaksi olivat myös sovituksellisesti lempikappaleeni. Lavea crescendo edellämainitussa nostatti kyyneleet silmiin, ja dueton ilmava kitara-jousisoundi yhdistyneenä vähiin, mutta merkityksellisiin näyttelijöiden liikkeisiin ei jättänyt mitään epäselväksi. Läpi musikaalin kuuntelin upeasti toimivaa taustalaulua, joka taipui eri tyyleihin. Kuorot Mä haluun valuu-, (I thought you were) my perfect ten- ja Syvissä vesissä -biiseissä olivat kympin arvoisia. Ilman Markus Länteen johtamaa orkesteria mikään näistä ei olisi onnistunut, sydänemojini laskeutui orkesterimonttuun.

 

30578078338_c0b219546f_k
Saritan (Riitta Salminen) ja Johanneksen (Petja Lähde) duetto.

 

Kolmen katselukerran jälkeen en pysty enää erottamaan, mikä on parasta; tarina vai liike, valot vai lavastus… tai kuka parhaiten onnistuu roolisuorituksessaan. Tämä todistaa teoksen kokonaisuuden ja työryhmän saumattoman yhteistyön onnistumisen. Saumoja toki musikaalissa on, episodirakenteestakin johtuen, vaikka musiikin jatkuvuus kohtauksia yhteen sujuvasti sitookin. Teos näyttäytyi itselleni mosaiikkina, jonka palaset muodostivat lähiöelämän potretin, enemmän passikuvamaisen kuin hymyilevän. Mosaiikki muodostui tarinoista, lavastuksesta ja sen liikkeestä ja liikekielestä yhdessä. Palasista muodostui musikaalin koko kuva, fiktiivinen, mutta oikeastikin mahdollinen.

Ei oikeasta Varissuosta saisi mitään yhtenäistä lähiötarinaa, ja episodirakenne tukee hyvin näkemystä moninaisesta varissuolaisuudesta. Henkilöissä oli jokaisessa omanlaistansa syvyyttä, kehittymistä eri suuntiin ja elämänkaarta. Vaikka itse katsojana toivoin, että esim. Nadia olisi – lapsesta huolimatta – saanut laulu-uran, loppu oli juuri niin elämänmakuinen kuin se ehkä oikeastikin olisi. Tai mikä on Akun (Matti Leino) lopullinen tulevaisuus, pelastuuko hän lapsen avulla? Sitä ja muita kohtaloiden kehittymisiä voi jäädä pohtimaan. Koin vahvasti, että henkilöt eivät ole mustavalkoisia, vaan sävyjen kirjoa löytyy.

Teoksesta jäi surullisentoiveikas jälkimaku. Elämän arvaamattoman vaikutuksen tunsi. Kuitenkin usko ihmisyyteen, parempaan huomiseen ja unelmoinnin tärkeyteen välittyi. Ote oli sydämellinen. Ja niin on hyvä.

Teksti: Päivi

Kuvat:

Varissuo: Otto-Ville Väätäinen /Turun Kaupunginteatteri

Kakola ja Seili: Turun Kaupunginteatterin arkisto

Lähteet:

Rasila, Satu. Seili. 2014. Näytelmän käsikirjoitus. Kantaesitys Turun Kaupunginteatterissa 3.10.2014.

Varissuo. Näytelmän käsiohjelma. Toimittanut Emmi Kantonen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s