”…miten jonkun arki voi jatkua noin tavallisena…”

Lauantai 6. lokakuuta oli teatteripäivä, Ihmiset, paikat ja esineet -päivä. Aamukahvia tavanomaisen hitaasti nautiskellessani luin Turun Sanomien Extrasta päihdeterapeutti ja kirjailija Kalle Lähteen haastattelun. Hän kertoi omasta, alkoholin hallitsemasta elämästään ja toipumisestaan Minnesota-hoidossa. Haastattelu kosketti syvästi ja pyöri mielessäni teatteriin astuessani. Lukemani ajatukset sekoittuivat kokemukseen näytelmästä. Elävä elämä on näytelmää vai näytelmä elämää?

 

”… hän suoritti elämää…hän kaunisteli ja selitteli…”

Duncan Macmillan ottaa jälleen kerran luuppiinsa ihmisenä olemisen kipuilun, tällä kertaa riippuvuuden päihteistä. Ja onnistuu ravistelemaan turvallisesti katsomossa istuvaa toden ja epätoden rajapinnoille. Ihmiset, paikat ja esineet on riippuvuuden mallikertomus ja hyvin todentuntuinen. Aineiden pariin ajaudutaan, sinne hukutaan, yritetään vierottua irti, epäonnistutaan, yritetään uudelleen. Nuoren näyttelijän tarinassa vain on huomattavasti enemmän kiinnostavuutta kuin tavallisen duunarin syöksykierteessä, Emman (Pihla Maalismaa) tarina on julkisesti nähtävillä.  Hän on klassikkonäytelmien roolihenkilöt, mutta onko hän niiden lisäksi yhtään mitään, vaan vain omat hauraat kuorensa. Katsoja häilyy toden ja tarinan, oikean ja näytellyn rajapinnalla monessa kohdassa näytelmää. Alussa Lokin Ninan roolihahmo sekoittuu näyttämöllä romahtavaan Emmaan. Toipumisprosessin roolin, Sarahin, puhe on repliikkejä. Monikasvoisen kameleontti-Emman todelliset kasvot näyttäytyvät kutsumatta paikalle saapuvana, hallusinoivan Emman varjona. Näemmekö lainkaan oikeaa Emmaa? Tuntevatko sen vain hänen vanhempansa? Vai hekään?

 

”Moni alkoholisti pystyy tekemään todella pitkään töitä.”

Emman elämä näyttäytyy ekstaattisena lavahurmoksena ja kurjan olon maksimoimisena. Älykkönä hän kyseenalaistaa kaiken, mutta käyttää järjen puoltaan ja luulee selviävänsä. Tunteet tuntuvat olevan vain taiteen käyttövoimaa, mutta omat, aidot tunteet ovat jäässä. Emma on tyhjä astia, joka täyttyy taiteesta tai päihteistä, mutta ne ovat vain keino kestää ja selvitä maailmassa. Hän haluaa vain vieroitushoitolan todistuksen normaaliudesta, oikeutuksen jatkaa hukuttavassa spiraalissaan.

 

”Juominen oli ainut keino saada edes hetken helpotusta.”

Kaikki näyttämöllä pyörii Emman ympärillä, kuin kuvastaen riippuvuuden itsekeskeisyyttä ja vetoa aineisiin, sen yhden asian ympärille. Muut ihmiset, ”toipujakollegatkin”, jäävät etäisiksi. Poikkeus on ystäväksi ja esikuvaksi nouseva, toipumisprosessissaan Emmaa edellä oleva Mark (Jerry Wahlforss), joka näkee tarkkanäköisesti ja säälimättä Emman läpi.

Lavastuksen minimalismi yhdistyy kauniisti äänimaailman riipivyyteen, sykkivyyteen ja sekavan olon täydentämiseen, ja valot vaihtelevat kylmistä sinivihreistä laitosmaiseen kattovaloon. Askeettisuus vaatii näyttelijöiltä paljon, mutta antaa tilan pienimmillekin eleille ja näyttelijäntyön sävyille. (lavastus: Mark Väisänen, valosuunnittelu: Jari Sipilä, äänisuunnittelu: Jari Tengström, ohjaus: Johanna Freundlich)

 

”…puhumalla hän saa yleensä kaiken haluamansa…”

Jos näytelmää voi jostain syyttää, niin raskaudesta. Emma kysyy, pohtii, haastaa muita ja uhoaa. Vaatii katsojalta mielenkiintoa jaksaa käydä hänen kanssaan läpi  toipumisen askelia. Katsoja voi toki toimia kuin Emma: katsoa etäisyyden päästä, älyllistää näkemänsä. Jos näytelmän tunteille antautuu, huomaa kyntävänsä pohjamutia. Itse pitkästyin, ahdistuin, syyllistyin, itkinkin, mutta tunsin myös helpotusta.

 

”…koko perheen toipumisprosessi…”

Koskettava kliimaksi on Emman paluu lapsuudenkotiin, jossa hän todella joutuu kohtaamaan elämänsä vaikeimmat ja merkittävimmät ihmiset, paikat ja esineet. Vanhemmat ovat selvästi käyneet oman surutyön prosessiaan, mutta ovat silti lapsensa tukena. Äiti (Kirsi Tarvainen) on selkeästi toipumisessa edellä ja tehnyt pesäeron lapsensa sairauteen ja rakentanut itsensä uudelleen. Isän (Petri Rajala) ja tyttären kohtaaminen herkistää, mutta äidin ja tyttären kohtaaminen järisyttää maata. Katsojan tunteeni olivat hyvin erilaiset katsoessani näytelmää ennakkonäytöksessä äitini, toisella kerralla, lauantainäytöksessä 15-vuotiaan tyttäreni kanssa.

 

”…virisi toivo…”

Macmillan on sanonut, että teatteri on parhaimmillaan jonkinlainen interventio. Molemmat, Ihmiset, paikat ja esineet sekä Parasta elämässä, ovat interventio katsojan tunteiden ja ajattelun turvarajojen sisäpuolelle. Ne antavat ajattelemisen aihetta siitä elämän varjoisasta puolesta, jota ei itselleen toivo, mutta joka kuitenkin on monen jokapäiväistä elämää. Ja lopuksi katsoja jää suurten kysymysten äärelle elämän monimutkaisuudesta ja arvaamattomuudesta. Miksi? Mitä varten? Helppoja vastauksia ei ole, mutta molemmissa näytelmissä toivo jää jäljelle, ne ovat käsikirjoittajalta hyvyyden interventioita.

 

”Helvetti on yhden ryypyn päässä.”

Itsemurhakandidaatille – ja uskon, että myös päihderiippuvaiselle – Macmillan haluaa sanoa: et ole yksin, et ole outo, selviät, sinnittele.

Katsojana etenen askel kerrallaan Emman kanssa kohti tulevaa, syvyyden kautta. Askel askeleelta huomiseen. Ja jokainen aamu on vastausta vailla.

 

Teksti: Päivi

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

 

Lähteet:

Love, C. Duncan Macmillan: theatre at its best is an intervention. The Guardian 24.9.2014. Lainattu 12.10.2018.

Ojanperä, P. Vesiselvä alkoholisti. Turun Sanomat Extra 6.10.2018. s.4-5. Sitaateissa olevat lainaukset ovat artikkelista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s