Johanna Freundlichin ohjaama Ihmiset, paikat ja esineet -näytelmä on juuri alkamaisillaan Turun Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Suhteellisen vähälukuisella, mutta kovaäänisellä yleisöllä vaikuttaa olevan paljon asiaa toisilleen. Itse saavuin yksin, kuten tavallista, siispä kaikki huomioni kohdistuu lavalle. Näyttämölle alkaa vähitellen hiipiä kauniita raikaspukuisia ihmisiä, mutta selkeää merkkiä näytelmän alusta ei vielä ole ilmaantunut. Yleisö jätti äkisti lauseensa kesken, kun voimakas taianomainen äänitehoste ja vihaiset vuorosanat aloittavat näytelmän. Näytelmä alkaa kohtauksella  Anton Tšehovin  tunnetuimmasta näytelmästä nimeltä  Lokki. Lokki kulkeutuu mukana lähes koko ensimmäisen näytöksen ajan monilla erilaisilla viittauksilla, joka toi mieleeni viime jaksoni teatterihistorian tunnit, missä sitä muun muassa käsiteltiin. Jotenkin mahtavaa, kun törmää käytännössä kirjoista oppimiinsa asioihin.

En tiedä osaanko pukea tätä sanoiksi, mutta en alussa kyennyt kokemaan minkäänlaista yhteyttä mihinkään. Ainoat asiat, mistä pystyin nauttimaan, oli asettelut lavalla; kokonaisuutenahan näytelmä on äärimmäisen kaunis visuaalisesti, sekä näyttelijäntyö ja siitäkin vasta ensimmäisen näytöksen loppupuolella. Osaan perustella innostuneisuuteni puutteen hahmoihin ja juoneen vain siten, etten kyennyt samaistumaan mihinkään, tai tuntemaan mitään, minkä olisin voinut liittää omaan elämääni tai minulle tärkeisiin asioihin.

Olin siis nähnyt näytelmän aiemminkin. Tai en. Tai no, asia on aika kummallinen. En tiedä sekosinko seuralaiseni kanssa edellisellä kerralla, mutta omaisten ennakkonäytöksessä taisimme lähteä vahingossa jo väliajalla. Tiesin siis mitä odottaa ensimmäisen puoliajan ajan, ja juonen merkityksettömyys minulle teki sen katsomisesta melkein tylsistyttävää, mutta toisesta puoliajasta minulla ei ollut vielä hajuakaan. En tarkkaan muista, mitä mietin sen alkaessa, mutta koin äkillisesti äärimmäisen yhteyden päähenkilöön, Emmaan (Pihla Maalismaa), joka aiemmin oli tuntunut tosi kaukaiselta henkilöltä. Tässä tapauksessahan päähenkilö on tosin suhteellisen vaikeaa määrittää, kun ei koskaan voi olla varma, milloin hän on missäkin roolissa, siihen hänessä ehkä juuri samaistuinkin.

Näytelmästä on jäljellä vain noin yksi neljäsosa, ja alan ahdistua. Pystyn päihdeongelmaa lukuunottamatta jo melkein täydellisesti samaistumaan näytelmän päähenkilöön, tiedostamaan vahvasti sekä hänen että omat ongelmani, ja alkaa tuntua, etten saa kunnolla enää henkeä. Ajatukseni riistäytyvät jatkuvasti tarinan seuraamisesta, kun kaikki keskittymiseni menee siihen, ettei itkustani kuuluisi pihahdustakaan. Halusin nousta seisomaan ja lähteä, sitä en kuitenkaan tehnyt.

 

perheytelmä teki minulle ja mielenterveydelleni pahaa.

Itken usein teatterissa, mutta en ollut vielä koskaan aiemmin lähtenyt sieltä itkien. Itkuni syy löytyy lisäksi usein siitä, että joku on esimerkiksi laulanut äärimmäisen kauniisti tai kohtaus on ollut muilla tavoilla kaunis ja koskettava, mutta tällä kertaa itku oli erilaista. Tunsin sen koko matkalta henkitorvessani yrittäen epätoivoisesti pitää sitä sisälläni edes bussipysäkille asti. Sen laukaisivat muistutukset omista ongelmistani ja sitä pahensi yksinäisyyden tunne, kun ongelmille ei löytynytkään näytelmän lopussa ratkaisua. Turun teatterisillalla se pääsi ulos. Itkin koko matkan kotiin, oloni oli heikko, mutta rauhoittui onnekseni kotiin päästyäni.

Uskokaa tai älkää, että kaiken tuon jälkeen sanon tämän: näytelmä oli uskomaton.

Juoni ei sinänsä sytyttänyt minussa mitään. Henkilöhahmot puolestaan tekivät ison vaikutuksen olemalla ihanan realistisia, toimimalla inhimillisellä tavalla jopa omia sanojaan vastaan, ja olemalla täynnä tunnetta. Hahmojen luonteet eivät myöskään olleet millään tavalla kärjistettyjä tai kaunisteltuja, joka on minulle suuri plussa, ja melkein kriteerikin, jos realistisuuteen halutaan pyrkiä hahmon suunnittelussa. Asia, josta silti olen melkein eniten tolaltani, oli se näyttelijäntyö. Lavalla oli huikeita ammattiosaajia, ja monesti unohdin lavalla näkevieni henkilöiden olleen näyttelijöitä, eikä niitä henkilöitä, joita he esittivät. Tekisi mieli mainita tässä joku tai jotkut, jotka olisivat tehneet minuun erityisen vaikutuksen, mutta tarkemmin mietittynä, lavalla ei ollut ketään, joka ei olisi sitä minuun tehnyt.

Ihan oman ylistyksen haluan antaa valosuunnittelulle (Jari Sipilä). Pidän lavalla esitettyjä bilekohtauksia usein kiusallisina, mutta tässä käytetyt valot sekä valojen väriyhdistelmät tekivät niistä heti paljon silmää miellyttävämpiä. Olen onnekas siitä, että vaikka olen altis migreeneille, niitä tuskin koskaan laukaiseevat minkäänlaiset voimakkaat-, vilkkuvat- tai värikkäät valot. Olisi nimittäin sääli joutua välttelemään tällaista! Isona lämpimien värien fanina nautin silti kohtauksissa käytetyistä sinisistä ja valkoisista valoista, joita näki paljon läpi koko esityksen. Olen huono puhumaan mistään tekniikasta oikeilla termeillä, mutta valot ovat silti kiehtoneet minua jo pitkän aikaa. Värit ja valot ovat minulle varsinkin omassa piirtämisessäni juurikin äärimmäisen tärkeitä, ja muiden silmää miellyttävästä työstä oppii jo pelkästään katsomalla todella paljon uutta.

 

Mitä tällä huonosti selostetulla kehulla yritin hakea, oli siis se, että esitys oli visuaalisesti ihanaa katsottavaa. Itsessään se toki teki minulle pahaa, mutta sain siitä myös inspiraatiota moniin omiin taideprojekteihini sekä nautintoa taituruudesta lavalla, upeista valoista ja lavastuksellisista asetteluista.

En siis kadu päätöstäni siitä, että kävin katsomassa näytelmän uudelleen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s