Kesän lopulla saan käsiini Turun kaupunginteatterin syksyn 2018 ohjelmiston ja huomioni kiinnittyy Ihmiset, paikat ja esineet –näytelmän esittelyyn. Nuori kalpea nainen katsoo hieman lasittunein silmin esittelyvihkon sivulta suoraan kohti ja kuitenkin ohi, ei minnekään. Tuon katseen tunnistan. Kohtasin sen lukemattomia kertoja työssäni päihderiippuvaisten nuorten parissa. Kun sitten istun pimennetyssä katsomossa ja sama nuori nainen hoipertelee näyttämöllä, tunnen, miten muutama vuosi sitten eläkkeelle siirtynyt sosiaaliterapeutti minussa herää.

Ihmiset, paikat ja esineet on Duncan Macmillanin käsikirjoittama ja Johanna Freundlichin suomentama ja ohjaama näytelmä päihderiippuvuudesta ja siitä vieroittautumisesta. Pääroolissa nähdään vieraileva näyttelijä Pihla Maalismaa.

Näytelmä tapahtuu pääosin vieroitushoitoklinikalla, jonne nuori näyttelijä Emma on päihdeongelmansa vuoksi ohjattu. Lähtökohta hoidolle ei ole kaikkein otollisin, sillä Emma uskoo vielä hallitsevansa päihteidenkäytön. Hän tulee vieroitukseen lähinnä täyttääkseen työnantajan vaatimuksen hoitaa itsensä kuntoon. Varsinaista hoitomotivaatiota hänellä ei juurikaan ole.

Näytelmässä vieroitusklinikan hoito pohjautuu Minnesota-hoitomalliin, joka tunnetaan myös nimellä Myllyhoito. Minnesota-hoidossa päihderiippuvuus nähdään sairautena ja hoidon ideologisena perustana on AA:n kahdentoista askeleen toipumisohjelma. Päämääränä on saavuttaa täysraittius. Hoidon aikana potilas joutuu käymään läpi päihderiippuvuutensa negatiiviset seuraukset ja niiden työstäminen tapahtuu pääosin vertaisryhmissä. Ammatillisen henkilökunnan rinnalla hoito-ohjelmassa toimii päihdeterapeutteja, jotka ovat itse hoidon läpikäyneitä, toipuneita päihderiippuvaisia.

Emma2

Emman kuntoutus alkaa vieroitusjaksolla. Tässä vaiheessa näyttämölle on nerokkaasti tuotu Emman rinnalle Varjo-Emma, joka kärvistelee yhdessä hänen kanssaan vieroitusvaiheen tuskaiset vuorokaudet. Ratkaisu korostaa kouriintuntuvasti sitä ristiriitaa, mitä päihderiippuvainen joutuu käymään läpi, pyristellessään irti itselleen niin rakkaista ja tärkeistä aineista. Päihteestä on ajan myötä tullut käyttäjänsä paras, joskus jopa ainoa ystävä, ja toisaalta myös pahin vihollinen. Emma joutuu vieroitusoireissaan kohtaamaan omat pelkonsa, ahdistuksensa ja painajaisensa, ja ne repivät häntä kahtaalle.

Näytelmässä tuodaan erinomaisesti esille se, miten kirjava päihderiippuvaisten joukko on. Heitä on eri ikäryhmistä ja sosiaaliluokista. Kohtaus, jossa Emman potilastoverit pääsevät ääneen, on koskettava, ja heidän kertomuksensa tuntuvat uskottavilta. Vaikka jokaisella on oma tarinansa, on heillä kaikilla yhteinen tavoite, raitistuminen, eikä sen saavuttaminen ole yksinkertaista. Miten pitää itsensä kasassa ilman aineita? Miten selvitä tilanteista, joissa ei koskaan ole ollut selvin päin? Miten voi päästä eroon rikkomusten ja laiminlyöntien aiheuttamista syyllisyydentunteista? Miten solmitaan parisuhde selvin päin? Onko edes mahdollista vältellä kaikkia niitä ihmisiä, paikkoja ja esineitä, jotka voivat altistaa retkahdukselle? Näitä ja lukuisia muita kysymyksiä päihderiippuvuudesta kärsivät joutuvat käymään läpi toipumisprosessissaan.

potilastoverit

Päähenkilö Emma ei hevillä antaudu. Hän kyseenalaistaa hoidossa lähes kaiken: kahdentoista askeleen toipumisohjelman, raitistumisen ja koko elämän mielekkyyden. Hän on tottunut ratkaisemaan ongelmat älyllään ja pyrkii siihen nytkin. Emma on hukassa. Selvin päin hän ei enää tiedä, kuka hän on. Mikä on hänen roolinsa oikeassa elämässä? Miten hänen käy, jos hän ei löydäkään identiteettiään? Hän on puolustuskannalla ja varuillaan. Tiedän kokemuksesta, miten haastavia Emman kaltaiset asiakkaat ovat. He tarvitsevat hoitoprosessissa runsaasti aikaa, turvallisuutta ja ymmärrystä oman tilanteensa työstämiseen. Se ei kuitenkaan ole huono asia, sillä kun he lopulta antautuvat hoitoon, ovat he useimmiten valaneet todella vankan perustan toipumiselleen.

Päihderiippuvainen sairastuttaa helposti myös ihmiset ympärillään. Ennen kuin läheiset huomaavatkaan, elämä on alkanut pyöriä päihdeongelmasta kärsivän ympärillä. Oma elämä ja muut perheenjäsenet jäävät sivuun. Näin näyttää käyneen myös Emman perheelle. On sydäntä riipaisevaa kuulla, mitä kaikkea Emman vanhemmat ovat joutuneet kokemaan hänen päihteidenkäyttöönsä liittyen. Heidän reaktionsa ja Emmalle antamansa palaute saattaa järkyttää katsojaa. Päihdehoidon näkökulmasta voidaan kuitenkin ajatella, että myös heidän toipumisensa on alkamassa.

perhe

Vaikka näytelmä on kestoltaan pitkä, ei mielenkiintoni hetkeksikään herpaannu. Totuin työssäni siihen, että päihderiippuvuudesta toipuminen on monimutkainen ja aikaa vievä prosessi. Niin Emman kuin muidenkin roolihahmojen tarinat ovat todentuntuisia ja esityksen jälkeen hämmästelen, miten hyvin käsikirjoittaja on paneutunut tähän kipeään aiheeseen. Myös näytelmän ohjauksessa ja lavastuksessa on tehty perusteellista työtä. Sen huomaan pienistä yksityiskohdista, jotka lisäävät esityksen uskottavuutta; mm. Emman lääkäriltä saama pieni sininen kirja, joka sisältää AA:n askelohjelman, näyttää olevan aito. Kliininen ja pelkistetty klinikkaympäristö korostaa hyvin riippuvuusongelman karuutta ja ansaitsee kiitokset.

Nuori näyttelijä Pihla Maalismaa tekee pääroolissaan Emmana valtavan urakan. Koko näytelmä rakentuu hänen ympärilleen ja hän on näyttämöllä koko esityksen ajan. Hän eläytyy loistavasti päähenkilön ailahteleviin mielialoihin ja onnistuu luomaan ristiriitaisesta Emmasta herkän, aidon ja koskettavan hahmon. Kirsi Tarvainen nähdään näyttämöllä kolmessa eri roolissa ja hän vie ne läpi hienosti vahvalla ammattitaidollaan. Kampaus, vaatetus ja puhetyyli vain vaihtuvat ja edessämme on milloin suorapuheinen lääkäri, milloin hieman kliseinen terapeutti Lydia tai Emman katkeroitunut ja tyttärensä temppuihin lopen kyllästynyt äiti. Myös Jerry Wahlforss ja Stefan Karlsson Emman potilastovereina tekevät minuun vaikutuksen. Oman erityiskiitoksensa ansaitsevat myös käsiohjelman laatijat siitä, että ovat sen viimeiselle sivulle koonneet keskeisimpien päihdehoitotahojen yhteystiedot.

Esityksen jälkeen mieleni on levollinen ja toiveikas. Ilmaan jää paljon kysymyksiä vailla vastauksia, mutta kulissien purkaminen näytelmän lopussa luo uskoa uudesta alusta niin Emmalle kuin hänen vanhemmilleen. Ihmiset, paikat ja esineet on näytelmä, jonka toivoisi jokaisen päihderiippuvaisen läheisen ja päihdehuollossa työskentelevän näkevän.

Teksti: Tiiti

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri

Otsikkokuvana osa Ihmiset, paikat ja esineet -julistekuvasta: Otto-Ville Väätäinen ja Marita Koivisto / Turun Kaupunginteatteri

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s