Minun ei pitäisi olla täällä.

Kierrän Turun kaupunginteatterin tiloissa yhdessä muiden uusien ja uusvanhojen kotikriitikoiden kanssa. On portaikkoja, kaiken maailman verstasta ja puvustamoa, kuntosalia, pukuhuonetta ja lisää portaikkoja. On isoja ovia, pieniä ovia, kapeita käytäviä, leveitä käytäviä, isoja katsomoja, pieniä katsomoja ja vielä lisää portaikkoja. Ja sitten niitä näyttämöitä, joille valmis tuote tarjoillaan. Täällä valmistetaan illuusioita, tarinoita, unelmia.

Turun Hollywood. Tai jotain sellaista.

Entä sitten? Tämä on tuotantolaitos, ei sen kummempaa. Kuin mikä tahansa konepaja, leipomo tai muoviämpäritehdas. Ihan kiva, mutta vähän tylsä. Vaan nämä toiset kriitikot, nämä… nämä… hörhöt, he ihailevat tuota kuin Mooses luvattua maata Nebonvuorella. Kaikki on upeeta, ihanaa, jännää. Näemme uudessa näytelmässä käytettäviä komean kokoisia lavasteita, joita kommentoidaan ja ihaillaan äänekkään haltioituneesti. Enpä ole ennen nähnyt kenenkään innostuvan seinän katselemisesta. Ja sitten ovat ne typerät teatterisäännöt! Älä astu näyttämölle ilman lupaa, sillä se on ”pyhä” – verovaroin tuettua pakanallisuutta! Ei saa viheltää – no, ilmeisesti se on (ollut joskus ammoin) ihan oikea turvallisuustekijä. Muumilaakson tarinoiden Emma ei siis kieltänytkään Pappaa vislaamasta pelkkää veemäisyyttään. Aina oppii.

Nousemme taas portaita ylös ja tulemme toimistokompleksiin, joka on täsmälleen samanlainen kuin kaikki muutkin maailmankaikkeuden konttorihelvetit. Tuijottelemme hetken tärkeiden ihmisten huoneita ja käymme sitten istumaan neukkariin. Ihmiset intoilevat tulevista esityksistä. Kuulemme hieman kevään ohjelmistosta ja porukka on revetä liitoksistaan. Keväälläkin esitetään näytelmiä! Nauretaan, kiemurrellaan, henkäillään innostuneesti ja kädet käyvät kuin Tiina Lindforsilla Taiteiden yössä.

Voi. Hyvä. Luoja.

Niin että minun ei todellakaan pitäisi olla täällä. Minä en harrasta tällaista. Vuosikymmenen merkittävin kulttuurikokemukseni on ollut tarpeillani käyminen Kansallisteatterin vessassa. Sieluni ei ylevöitynyt. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset edelleen jättävät mukavat kotinsa, puskevat läpi tuulen, tuiskun ja loskan, hikoilevat kuin porsaat etsiessään parkkipaikkaa, ahtautuvat tuntemattomien lajitoveriensa kanssa pimeään loukkoon kuin sardiinit purkkiin, kestävät toistensa ruumiintoimintoja ja muita hajuja ja siristelevät silmiään yrittäessään nähdä, mitä siellä tykinkantaman päässä näyttämöllä mahtaa tapahtua, vaikka Netflix on keksitty. Ja miksi yhteiskunta törsää hassuihin pukuihin ja outoon reuhtomiseen arvokkaita verovaroja, joilla voitaisiin vaikkapa hankkia ilmatorjuntaohjuksia tai rakentaa vankiloita alaikäisille turvapaikanhakijoille.

Mutta kotikriitikoksi minä hain ja kotikriitikoksi minut myös valittiin. Eikä mitään uutta auringon alla: sainhan päähäni myös hakeutua laivastovierailuiden yhteysupseeriksi vaikka hädin tuskin erotan ruotsinlaivaa lossista. Sitä ennen heilautin itseni erikoissairaanhoidon asiakasraatiin vailla minkään näköistä kokemusta nuhakuumetta vakavammasta taudista. (Tosin raadin järjestäytymiskokousta seuraavana päivänä kuiva oksa repäisi sarveiskalvoni riekaleiksi…) Niidenkin yhteydessä olen tuuminut, etten minä tänne kuulu. Ja kun nyt asiaa tarkemmin pohdin, tuo ajatus taisi ensimmäisen kerran tupsahtaa mieleeni maaliskuussa 1990 Tyksin synnytysosastolla, ja on sen jälkeen tehnyt toistuvia visiittejä. Toisaalta sehän voi olla ihan mukavakin tunne, eikö vain?

Teatterin pönttöViittaukset näyttämötaiteeseen ulottuvat kaupunginteatterissa
näemmä vessanpöntön tuotemerkkiin asti: Aila och Lars.

Että menköön tämäkin kokemus. Mutta nyt hirvittää. Minun, joka olen nähnyt teatteriesityksen viimeksi kaksitoista vuotta sitten, pitäisi kirjoittaa laadukkaita kritiikkejä kaupunginteatterin pläjäyksistä. Osata eritellä ja pohtia, tulkita esityksen tavoitteita ja asettaa kaikki tuo teatterin historian kehyksiin. Ettei vain kävisi kuin kaimapojalle isossa kirjassa, joka kyllä kuuli, muttei ymmärtänyt (Dan. 12:8).

Tarvitsen selviytymisstrategian. Ja se on vanha tuttu inspiraationlähteeni: Kagemusha – varjokenraali, suuren Akira Kurosawan elokuva mitättömästä rikollisesta, joka pannaan esittämään kuollutta sotapäällikköä vihollisten ja omien sotilaiden hämäämiseksi. Paniikki ei ole kaukana, mutta äijä pärjää, sillä tärkeintä eivät ole todelliset taidot vaan se että näyttää kuin tietäisi mitä tekee. Ja katso: taistelu taistelulta, sotaneuvottelu sotaneuvottelulta, varjokenraali kasvaa rooliinsa, hänestä tulee sotapäällikkö. (Lopussa homma menee reisille, mutta ei mietitä sitä nyt.) Voi pojat, hänen esimerkkiään olen elämäni varrella saanut kelata päässäni. Ja se on kannattanut. Hänen tarinansa on ollut ja on oleva minunkin tarinani. Ja eikös tuollainen esittäminen tavallaan ole aika olennainen osa tätä teatterijuttua?

Minä pystyn tähän. Enkä suinkaan ole yksin. Ja kun kerran monituhatvuotinen teatteri on läpäissyt ajan koetukset uudelleen ja uudelleen ja vavahduttanut miljardeja ihmissieluja, se pystyy varmasti opettamaan ja liikuttamaan myös minua. Joten aloitetaan. Näyttäkää mitä teillä on, niin minä vastaan. Kaikki on valmista, istun paikallani enkä jätä sitä, kävi miten kävi. (En jaksa nousta enää yhtään askelmaa.)

Gladiaattorit areenalle!

 

Daniel

Kotikriitikot_220x220px_Daniel

 

Otsikon kuva: Turun kaupunginteatterin kuvagalleria.
Muut kuvat kirjoittajan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s