Kirjoittamisen tuska on joskus sitä, että ei tiedä, mitä sanojen takana on. Valkoinen paperi täyttyy pikku hiljaa mustista pilkuista ja merkeistä, joilla kaikilla on oma merkityksensä. Toiselle se tarkoittaa jotain muuta kuin minulle, mutta kirjoittaessaan sitä vain yrittää sanoittaa juoksevia ajatuksia. Osa häviää hiljaa menneisyyteen.
Näiden ohjelmien täyskäsi, mikä on täyttänyt menneen vuoteni, on jäänne nyt taakse jäävästä ajasta, joka on tuottanut iloa ja onnea. On saanut olla mukana matkalla. Pienen osan, kulman tai sanan verran, on päässyt tutkimaan omaa järjestäytynyttä ajatusmaailmaansa, teatterin ja esitysten kautta. On varmasti tuleva aika, jolloin vasta tajuaa, että on ollut olemassa toisenlainen minä, joka on tarttunut asiaan lavalla nähdystä ja saanut tuta siitä, mitä lavalla on tapahtunut ennen kun minä katsojana astun omalle estradille kirjoittamisen muodossa.
Huikaiseva välähdys ja kaikki on ohi. Kaiken katoavaisuus ei vielä ole ihan läsnä, mutta siihen on saanut jo kosketuksen. Silloin alussa tiedostaen ja hyvin varovaisen aavistuksen astuessa esiin, henkilö minä, yrittää nauttia jokaisesta hetkestä ja jokaisesta näystä, mitä silmien eteen osuu.
Hyvien ihmisten joukko on valtava ja toivoa sopii, että he itsekin tiedostavat sen. Mikä on se voima, joka luovuutta ruokkii? Ihmiset, jotka elävät niitä toisia elämiä lavalla, toisia ihmisiä esittäen, toisia tunteita revitellen, tuoden hyvät ja huonot niiden silmille, jotka haluavat unohtaa hetkeksi oman ”helvettinsä” tai sen hyvän oikean elämänsä. Siinä on elämän mittainen matka kaikilta osin erilaisina kuvina ja tunteina. Huikeaa!
Minun teatterini on mahdoton kappale ihmisen historiaa, josta ei kirjoittamalla selviä. Sen esittäminen voisi viedä iän ja terveydenkin. Jokaisen repliikin, kohtauksen, roolin, asennon ja liikkeen tarkoitus on herättää mieli ja täyttää se mielikuvilla. Toteuttaa sitä, miltä ihmiset haluavat suojautua, paeta tai mitä unohtaa. Sitä, mistä uneksivat tai etsivät. Sellainen teatterini säilyy ja kutsuu, joka liikuttaa itkuun, nauruun, iloon tai suruun. Sellaisen kokemuksen minä taakseni jätän, mutta edessäni on toisenlainen teatteri, johon voin suhtautua yhtä kokemusta rikkaampana. Salamyhkäisesti hymyillen kuin tietäisin, mitä muut eivät tiedä ja tosiasiassa eivät tiedäkään.
Kaiken sen, minkä näen tai kuulen, voin jossain mieleni sopukoissa sovittaa omaan elämääni ja sen tuottama mielihyvä, ei petä koskaan. Kiitoksia teatterille ja teille joiden kanssa on tälle matkalle lähdetty ja mikä on yhdessä kuljettu ja jaettu. Tapaamisiin!
Merja
Kuvat: Otto-Ville Väätäinen
Kotikriitikot 