Duncan Macmillanin yhteistyössä englantilaisen näyttelijän ja koomikon Jonny Donahoen kanssa kirjoittamaa näytelmää Parasta elämässä on esitetty kevään ajan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Pentti Kotkaniemen suomentama ja ohjaama sekä Martti Suosalon tähdittämä esitys siirtynee Turun jälkeen kiertämään maatamme luontevana osana Suosalon portfoliota. Palvelija, Mielipuolen päiväkirja ja Luolamies sieltä jo löytyvät. Yhteistä näille on tiukkaan näyttelijäntyöhön puristettu läsnäolo ja teksti, joka puhuu ja puhuttelee.

Macmillanin-Donahoen Edinburghin teatterifestivaalilla 2013 ensiesitetty monologinäytelmä on synkästä aiheesta huolimatta hauska, myönteinen ja vähän vino näytelmä pojasta, joka kasvaa itsetuhoisen äidin helmassa ja yrittää löytää tiensä ulos maailmaan. Elämäniloa hän etsii ja löytää lapuille kirjoittamistaan asioista, jotka antavat hänelle itselleen syyn elää, ja joiden pitäisi vakuuttaa myös äiti elämisen ihanuudesta.

Kirjailija on todennut, että tekstin tahtotilana vakavaan aiheeseen oli halu käsitellä masennusta ja itsemurhaa uudesta, mielenkiintoisesta näkökulmasta, josta saattaisi löytyä myös tukea ja voimaa depressiosta kärsiville. Lopputuloksena syntyi elämän pieniin, hyviin asioihin tarrautuva komediallinen esitys, jossa yleisö otetaan mukaan tarinankerrontaan. Kun lapuille kirjoitettuja triviaaleja, arkisia asioita huudellaan yleisön joukosta, näytelmän aihe, synkkä, autio mielenmaisema, vaihtuu leikiksi, monologista kehittyy dialogia ja elämää juhlitaan yhdessä.

Parasta elämässä -näytelmän muoto korostaa näin yhdessä tekemistä ja osallistamista. Vaikka läpikirjoitettu teksti antaa vain rajoitetun mahdollisuuden improvisoinnille, yllätyksiä voi niitäkin mukaan mahtua. Kun yleisöstä tehdään käteen annettujen sanan- tai lauseenmittaisten repliikkien lausujia, ja joistakin jopa roolihenkilöitä näytelmään, draaman sisäinen rytmi vaihtelee esityksestä toiseen. Monologinäytelmän ainoa ”oikea” henkilö on samaan aikaan tarinan kertoja, näyttelijä näytelmässä ja sen ohjaaja.

Martti Suosalo selviää haastavasta roolistaan – tai rooleistaan – niin mainiosti kuin suomalaisella näyttämöllä selvitä voi. Vaikea kuvitella toista, jonka taito, kokemus ja karisma riittäisivät vastaavaan. Kuitenkin näytelmän tekstin kannalta muoto on tässä tapauksessa sen ongelma. Jos draamassa rytmi – tekstin, esityksen, näyttelijäntyön, ohjauksen – on kaikki, Parasta elämässä -näytelmässä rytmi ei löydä paikkaansa. Se etsii itseään ja vaihtuu sen mukaan, miten yleisö leikkii mukana. Näytelmän aihe tahtoo jäädä tämän katkonaisen, huohottavan hetkellisyyden alle.

Toisaalta, ehkä tämä on sen tarkoitus, siirtää rytmi aina pois paikoiltaan, kun se alkaa löytää itseään. Ja mitä se rytmi on muuta kuin elämää, kompurointia kohti kuolemaa.

Pekka Vartiainen

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s