Kävin alkuvuodesta katsomassa Seitsemän veljestä. En pitänyt siitä.

Näytelmä oli täynnä kohellusta, huutoa, epäselvyyttä, epämukavuutta. Nurkkiin kuseskelua, yllättävää ja käsittämätöntä pussailua, kovia ääniä, piinaavaa pituutta.

Ystäväni lähti kesken kaiken, koska sai äänistä ja valoista migreenin. Itse kärsin penkissäni loppuun saakka.

Kuitenkin teatterimaailma on hurmioitunut klassikon uudesta versiosta. Esimerkiksi Turun Sanomissa Lauri Maijalan ohjausta on kuvailtu niin ”ankaraksi manifestiksi sivistyksen puolesta” kuin yllättäväksi ja oivaltavaksikin, ja teatterilaiset ovat kehuneet tämän olevan heille kuin visiitti karkkikauppaan.

Mietin, olenko katsojana jotenkin väärässä. Tunsin itseni sivistymättömäksi moukaksi.

Juttelin asiasta yleisötyön koordinaattorimme Iidan kanssa, joka hänkin hehkutti esitystä kuin viimeistä päivää. Meillä oli vain muutama minuutti aikaa puhua aiheesta, mutta hän ehti jo haastaa ajatteluani.

Iida kehotti tutustumaan alkuperäistarinaan, vaikka sitten Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljeksen kautta. Hän viittasi Simeonin huumeidenkäyttöön, joka yltyy salapusseista loppuvaiheen piikittelyyn. Hän kehotti kiinnittämään huomiota Laurin mahdolliseen homouteen, siihen, miten hän jättäytyy syrjään muiden lähtiessä ”liehittelemään” ihanaa Venlaa.

Kiinnostavaa Seitsemässä veljeksessä on myös seurata sisaruussuhteita, esimerkiksi perheen nuorimman, Eeron kautta. Tai seurata hieman yksinkertaisen Timon käyttäytymistä näytelmän aikana, sekä veljesten äidin auktoriteettia poikiinsa vielä kuolemansa jälkeenkin.

37985661056_4ae5e83330_o

Niinpä minä menin toisenkin kerran katsomaan näytelmää nämä eväät mielessäni. En lukenut kirjaa, en Aleksis Kiven tai edes Mauri Kunnaksen, mutta muuten koin olevani valmistautuneempi. Ja arvaatteko mitä? Tarina todella aukesi ihan eri tavalla.

Jotkut näytelmät vaativat useamman katselukerran. Jotkut vaativat keskustelua ja pohdintaa. Tämä selvästi vaatii molempia, ainakin minulta.

Piinaavatkaan kohtaukset eivät toisella kerralla olleet yhtä tuskallisia, kun tiesi niiden vielä joskus päättyvän. Vielä enemmän asiaan auttoi se, että Iidan kanssa keskusteltuani ymmärsin, että joskus näytelmän on tarkoituskin piinata katsojaansa, välittää siten henkilöhahmojen kokemat tunteet myös katsojilleen.

Huomasin yksityiskohtia paremmin. Totta tosiaan, siellähän se Simeoni kaivelee pussia taskustaan, ja meno vain yltyy vähä vähältä loppua kohden. Timo lyö tappelupainin leikiksi ja juoksentelee ympäri pihaa kuin pieni lapsi lentokoneena. Koko esitys oli jotenkin tasapainoisempi, kovatkaan äänet eivät häirinneet samalla tavalla, kun niihin pystyi valmistautumaan tunkemalla sormet ajoissa korviin. Loppupuoli tankkeineen tuntui edelleen vähän överiltä, mutta se tälle sallittakoon.

Eniten taisin kiinnittää huomiota Lauriin (Jonas Saari). Näin hänet samalla viikolla sekä Seitsemässä veljeksessä että Viimeisessä laivassa. Veljeksissä hän on syrjäänvetäytyvä, herkkä, notkea. Laivassa sen sijaan Saari esittää Jackie Whitea, joka on miehekäs, raamikas, jykevä niin olemukseltaan kuin ääneltäänkin. Miten paljon sama ihminen kykeneekään muovautumaan, ja niin lyhyessä ajassa. Toki saman voi huomata kenen tahansa työnsä osaavan näyttelijän työssä, mutta nämä kaksi roolia parin päivän välein korostivat tätä erityisesti.

Ei Seitsemästä veljeksestä vieläkään mitään lempinäytelmää tullut, mutta ymmärrystä se lisäsi huomattavasti sekä itseään että koko teatterimaailmaa kohtaan.

37985666336_b7aa744335_o

Pst! Lisää näkökulmia veljeksiin on tulossa parin viikon päästä, kun saan ainutlaatuisen tilaisuuden seurata tarpeiston työskentelyä näyttämön takana esityksen aikana. Pysykäähän kuulolla!

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen

4 thoughts

  1. Kiinnostava kirjoitelma. Kiveä on mahdollista tulkita monin tavoin nykyaikaan nitoen. Ehkä otat vielä Seitsemän veljestä uudelleen luettavaksesikin. Kannattaa!

    Tykkää

    1. Kiitos kommentistasi! Myös Kiven käyttämä kieli alkoi kiinnostaa näytelmän myötä, joten eiköhän kirjakin tule vielä jonain päivänä luettua.

      Tykkää

  2. Hyvä kirjoitus, kiitos! Samanlaiset fiilikset oli. Ehdottomasti kannattaa lukea kirja, se on osittain niin hämmentävän uuden oloinen. Esityksessä vaivasi joki epäsuhta tekstiin nähden ja myös se, että kirjan ärsyttävimmät sekoilujaksot oli nostettu pääosaan. Vaikuttavin kohtaus oli se, jossa ei ollut tempun temppua: äidin monologi toisen näytöksen alussa. Kiven upea kieli pääsi siinä oikeuksiinsa. Lopun ylistys sivistykselle oli tavallaan hieno, mutta olisi voinut olla vielä hienompi, aakkosten jankkaus meni aika överiksi. Monessa kohtauksessa päällimmäisen tunne oli, miksi näin? Parasta ehkä kohtaukset, joissa oli koreografiaa/musiikkia.

    Tykkää

    1. Kiitos analysoivasta kommentistasi! 🙂 Ja olet oikeassa, monologit olivat vaikuttavia. Harmi, että unohdin ottaa ne mukaan tähän tekstiini.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s