Ymmärrämmekö oikeastaan elämästä paljoakaan? Tämä kysymys jäi kummittelemaan mieleeni kun luin näytelmätekstin. Pidin tekstistä ja sen tuottamista tunnelmista. Tekstistä välittyvä hektisyys kuitenkin nosti pintaan hädän. Tuntui kuin ei kykenisi seuraamaan perässä; missä oikein mennään?

Mitä aikaa itse elän? Onko minun ihan pakko seurata aikaa, muutoksia ja ymmärtää kaikki tapahtuva? Maailma pursuaa uutta ja vanhaa, käytettyä ja kierrätettyä, saastetta ja teknologiaa, pimeää ja kurjuutta. Kerrotaan, että jossain kaukana siintää se pieni valo, mikä voi vielä pelastaa. Pelastaa mitä, onko kohta mitään pelastettavaa, onko ihminen enää ihminen vai jo puoliksi yhteiskunnan itselleen muovaava kybersielu?

”Evoluutio pyytää ihmistä mukaansa, mutta he kieltäytyvät ja vastaavat ”ei”. He haluavat jäädä sellaisiksi kuin mitä ovat…”

Jatkuvasti halutaan palkita paras jossain. Melutaan toisaalta milloin mistäkin väärinkäytöksestä, kiusaamisesta, alistamisesta, ilmastonmuutoksesta, saastumisesta ja kaikesta liiasta, mitä on tai ei ole tai vähästä mitä on. Muuttuuko mikään näistäkään nostoista ja jos muuttuu niin onko muuttuminen liian hidasta?

Onko viisaus sitä, että vetäytyy sivuun tästä kaikesta? Istuu ja myhäilee niille, joilla vielä virtaa riittää huitoa ja mellakoida. Unohtaa sen mitä oli tekemässä ja miksi edes yritti.

Näytelmätekstin siirtämisestä näyttämölle en tiedä paljoakaan. Tarinat siirtyvät teksteistä esitettäväksi, mutta eivät ihan sellaisenaan, vai eikö? Katsottuani esityksen ennen kuin luin tekstin, putosin aika monta kertaa. Syy voi olla siinä, että mieleni teki omia retkiään tai siinä, että keskityin johonkin muuhun kuin tarinaan.

38312161506_832bbb4fa0_k

 

Esityksen näyttämöllinen esillepano oli yksinkertaisesti hieno. Olin vaikuttunut toteutuksesta ja se vei minut mukanaan. Musiikki, soitanta, laulut ja näyttelijöiden oleminen estradilla erilaisissa rooleissa; näytelmässä ja soittajina, oli ratkaisuna rytmillisesti toimiva. Seurasin rytmiä ja sen alkukantaista minua koskettavaa energiaa. Tarinalliset ja näytelmälliset kohtaukset sen sijaan jäivät vähän irrallisiksi. Tekstin hurja tempo kyllä siirtyi näyttämöllekin, mutta jokin tarinan syvyydestä ei.

Näyttämön toisella puolella eli katsomossa tapahtui myös jotain. Heti alkumetreiltä kuului naurua, joka sai selkäpiini karmimaan. Yksittäinen hekotus oli kuin pimeästä noussut outo huuto, joka nosti kummallisia kauhukuvia esiin. Mitä, miksi, mikä tässä oli hauskaa vai ottiko esitys henkilön niin otteeseensa, että tunne purkautui yksinäisenä hirnuntana?

Epäsovinnainen käytös tai reagointi, poikkeaa sisäänkirjoitetusta normistosta. Kollektiiviset sopimukset tai sivistyneet tavat, ovat opittuja, mutta nekin voivat vangita. Rapisuttaminen, keskustelu ja nauru kesken hiljaisen keskittymisen, saavat mielen nyrjähtämään. Shokki voi olla ihan yhtä suuri kuin lavalla tapahtuva draamallinen käännös tilanteesta toiseen.

Kybersielullinen nyrjähtely sai kolminaisuuden luonteen. Näytelmäsovitus, näytelmä ja katsomollinen ulottuvuus eli melko kokonaisvaltainen tulos. Mielenkiintoinen filosofinen mietiskely asian tiimoilta, nostattivat tunteita jälkilöylyjen muodossa vielä kiitettävästi, joten voidaan kai sanoa, että kannatti kokea.

Näytelmäteksti: Marko Järvikallas,  Okko Elo ja Harri Virtanen

Ohjaus: Janne Reinikainen

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s