Kimmo Rasilan esittämä poliisipäällikkö ja Lauri Tilkasen esittämä Daniel ovat juuri lahdanneet kyborgiperheen ja tämän jälkeen keskustelevat leppoisasti hillojen eroista. Näin alkaa näytelmä Kybersielut.

Olin syksyllä seuraamassa esityksen syntymistä lavastaja Jani Uljaan vieraana ja näin esityksen harjoituksissa sekä ennakkonäytöksessä. Silloin olin jokseenkin aika pettynyt näkemääni, koska olin odottanut kivenkovaa scifinäytelmää – mainoksessa puhuttiin jotain plasmaa tihkuvasta esityksestä. Tätä esitys ei kuitenkaan ole, vaan ennemminkin jonkin sortin mustan huumorin sävyttämä komediallinen dystopia, jossa on scifin piirteitä. Päätin kuitenkin antaa näytelmälle vielä mahdollisuuden ja kävimme katsomassa sen ihan esityskauden loppupuolella uudestaan. Tällä kertaa lähdin ilman ennakko-odotuksia, yksinkertaisesti vain nauttimaan teatteri-illasta.

Uudella asenteella meneminen kannatti, koska nyt pidin esityksestä. Ensimmäinen kaupunkiosio on kuin pikaversio ensimmäisestä Blade Runner -elokuvasta, myös musiikin joitain sävyjä myöten. Ensimmäisellä näkemällä se häiritsi, mutta nyt sen ajatteli kunnianosoituksena klassikolle. Sekään ei häirinnyt tällä kertaa, että mistä ihmeestä alun kyborgiperhe on ilmestynyt, jos ei yhtään kyborgilasta ole koskaan syntynyt.

Se, että työryhmä on esittänyt näytelmän parikolmekymmentä kertaa tässä välissä, todellakin näkyi. Hahmot olivat selvästi syventyneet esityskertojen myötä. Danielin ja Lorin (Pamela Tola) välillä olevan kiintymyksen saattoi tuntea katsomoon tällä kertaa. En myöskään ollut ennen huomannut kyläjohtaja Aalbahin (Minna Hämäläinen) ja Lakshmin (Pamela Tola) välistä seksuaalista jännitettä. Kaiken kaikkiaan näytelmä kulki sujuvasti alusta kohti vääjäämätöntä loppuaan. Ja mikä onkaan sopivampaa lopussa kuin poliisipäällikkö jälleen mietiskelemässä hilloja ja marmeladeja.

Näytelmän vahvimmat osa-alueet olivat nyt kuten syksylläkin lavastus, videoprojisoinnit ja koko ajan musisoiva ensemble. On suorastaan nerokasta, että kaikki näyttelijät ovat esityksen koko keston lavalla musisoimassa Kimmo Gröhnin johdolla. Anna Victoria Eriksson lauloi tälläkin kertaa kuin enkeli. Lattianostinten kekseliäs käyttö lavastuksessa luo hienosti tunnelmaa ympäristöstä niin kaupungissa kuin maaseudullakin. Sanna Malkavaara on ehdolla vuoden 2017 Säde-palkinnon saajaksi Kybersielujen videoprojisoinneista. Jos palkinto jää nyt saamatta, niin hän on varmasti ehdolla ensi vuonna Taru sormusten herran videosuunnittelusta, sen verran ainutlaatuista jälkeä on Malkavaara siihenkin tehnyt.

Kybersieluista on enää pari esitystä jäljellä ja nyt jäänkin odottelemaan, milloin saan nähdä sen oikeasti plasmaa tihkuvan scifiesityksen. Tämän perusteella ainakin näyttelijät, musiikki, lavasteet ja videosuunnittelu taipuvat siihen.

 

Jani

 

Kuva: Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri

 

Aiempia blogitekstejäni Kybersieluista:

Kybersielujen lavastuksesta

Lavastaja Jani Uljas

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s