Näytelmäkirjailijat Okko Leo ja Minna Nurmelin olivat marraskuussa Turun Kaupunginteatterin dramaturgin, näytelmäkirjailija Satu Rasilan haastateltavina Sopukassa. Näiden kolmen kirjailijan keskustelusta tuotettu podcast Ammattina näytelmäkirjailija on mukava lisä niille, jotka haluavat lisää syvyyttä ja taustoitusta omalle katsojakokemukselleen. Podcast avaa näkymiä niin kirjailijoiden kirjoittamisprosesseihin kuin Pienen näyttämön teoksiin Kybersielut ja Dreamteam. Haastattelun lopussa Leo ja Nurmelin esittävät toiveen näytelmäkirjallisuuden tulevaisuudelle: näytelmäkirjallisuus voi parhaiten, kun sitä esitetään. Turun Kaupunginteatterin Pieni näyttämö on täyttänyt tämän toiveen, sillä kaikki syksyn ja kevään esitykset ovat olleet oman aikamme kirjailijoiden teoksia.

Nurmelin kertoo podcastissa, että häntä inspiroivat kirjoittamaan unet ja laajentavat kokemukset. Hän on kirjoittanut raskaita menetyksiä komedian muotoon, on syntynyt ”menetyskomedioita”. Jotain uni- ja menetysaiheista löytyy myös Dreamteamissa, taiteen siivilän läpi työstettynä toki. 2014 kirjoitettu ja Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä tuolloin esitetty Dreamteam ei ole neljässä vuodessa vanhentunut, päinvastoin. Sekä itse aihe että pinnan alta löytyvät syvemmät teemavirrat ovat vahvasti meidän elämismaailmaamme tänään ja lähitulevaisuudessa. Nurmelin kertoo näytelmän käsiohjelmassa kuvaavansa rikkinäisyyttä ihmisessä, ei rikkinäistä ihmistä. Sitä Dreamteamista löytyy.

Näyttämölle tuodaan neljä hyvin erilaista – ja erilaiseksi stailattuakin – naista, joiden pitäisi saada aikaan elämänhallintafirma liideri-visionääri-henkisen valmentajan Mian (Riitta Salminen) johdolla. Idea firmasta leijuu enemmän tai vähemmän jossain ”kaasuna ja jarruna” toimivan Mian ajatuskuplassa, mutta Mian ideologiassa kaikki onnistuu ja kaiken voi saavuttaa, positiivisuutta vain kehiin. Kolme muuta naista, ravitsemuskonsultti Eeva (Ulla Koivuranta), ulkonäköcoach Hanna (Ulla Reinikainen) ja sisustussuunnittelija Jutta (Minna Hämäläinen) tulevat paikalle hirveenkivapäästämukaan –asenteella, tehokkuutta ja innostuneisuutta uhkuen, mutta sisältä epävarmoina. Omat epäonnistumiset on työnnetty ainakin melkein syrjään ja ollaan valmiina tekemään täysillä, yhdessä, ryhmänä ja innoissaan kivakivameiningillä kaikki uuden elämänhallintayrityksen eteen. Naiset touhuavat omien profiiliensa kanssa, simuloivat asiakaskohtaamisia, mutta tulevatkin paljastaneeksi enemmän taka-alalle painetusta itsestään asiakkaita esittäessään. Työttömyyskokemukset, epävarmuus itsestä ja osaamisesta sekä vähemmän miellyttävät elämänkokemukset tihkuvat ja vähitellen pursuilevat enemmänkin esiin. Mutta tärkeintähän on kaiken peittävä positiivinen asenne ja tilanteiden purku hamaan tappiin asti. Vai…?

Ennen väliaikaa naiset jahkaavat, treenailevat, etsivät itseään, toisiaan ja puhuvat toistensa ohi niin, että homma tuntuu suurelta, kohta puhkeavalta kuplalta. Naisten keskinäiset välit kiristyvät ja Mia päättää viedä koko porukan etelään hakemaan ryhmähenkeen uutta nousua ja tehokasta kickoffia. Etelän lämpö ei tuo kaivattua ratkaisua, päinvastoin. Läheinen vuori odottaa valloittajiaan symbolisesti ja konkreettisesti. Lopulta, kun se ainokainen mahdollinen asiakaskin on menetetty, jännitteet tiivistyvät äärimmilleen ja Mian oma salaisuus pulpahtaa pintaan. Mian toimistokodin lukitun kaapin salaisuus paljastuu. Naiset ovat näytelmän lopussa uuden, astetta aidomman ja rehellisemmän alun edessä.

Minna Nurmelin toivoo, että katsoja vie mukanaan kotiin näytelmän viimeisen repliikin. Kelpo repliikki muistaa, toistaa ja osoittaa. Kokonaisuutena näytelmä ei tarjonnut itselleni katharttista puhdistautumiskokemusta näkemään tämän ajan elämää kauempaa tai uudesta valosta. Näitä ilmiöitä koetaan tässä ja nyt, ja vapautus kävi vain hahmoille näyttämöllä. Näytelmän ajatukset olivat enemmän peili tai hajonneen peilin palaset omalle itselle tässä yhä pirstaleisemmassa ajassa, ja jäivät sellaisiksi. Katsoin näytelmää monessa mielessä enemmän satiirina ja ivana ilmiöitä kohtaan kuin komediana. Komediallisimmat kohdat tarjosi Hanna, joka esitteli muistilistaansa ja toivepaikkaansa.

Elämä koostuu silpusta, jota näytelmässä symboloi uimarannan mittaamaton muovijätemäärä. Sitä on ja sitä on mahdoton hallita, vaikka kuinka hallitsemaan pyrkisi. Instrumentaaliversiona kuultu Misty oli täydellinen kappale Mian salaisuuden purkautumisen taustalle. Se kokosi projekti Elämässä uivien naisten nähdyksi tulemisen toiveen ja toinen toistaan tarvitsemisen:

“Look at me. I´m as helpless as a kitten up a tree…”

 

Teksti: Päivi

Kuva: Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri

Lähde: Dreamteam -näytelmän käsiohjelma. Toimittajat Emmi Kantonen ja Satu Rasila. Ensi-ilta 21.2.2018 Turun Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä.

2 thoughts

    1. Kiitos, Ritva. Näytelmä on kiinnostava katsaus oman aikamme ihmisiin ja ilmiöihin. Ja toisaalta siihen, mikä ihmisessä on pysyvää, kun pintaa raaputtaa. Ja kyllähän lavalla nähdään neljä tarkasti tehtyä roolia, kannattaa käydä katsomassa 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s