Kaksi viikkoa ennen ensi-iltaa, Taru Sormusten Herrasta -esityksen pressitilaisuudessa, Mordorin jylhien porttien edessä nököttää kivi. Klonkku, Frodo ja Sam piiloutuivat sen taakse, kun örkit marssivat porteista sisään. Muuten näyttämö näyttää kovin tyhjänkolkolta. Ennakkonäytöksessä runsas viikko myöhemmin katsomoon sai astua kuin taianomaiseen, sumuiseen satumaailmaan. Nyt näytti houkuttelevalta! Ja satumaisuutta oli ihanaa odottaa jälleen keskiviikkona 21.2.

Ihastelin remontinjälkeisen teatterin tarjoamia mahdollisuuksia jo syksyllä musikaalipostauksessani Päiväkirjamerkintöjä Viimeiseltä laivalta. Se ei vielä ollut mitään verrattuna siihen, miten Taru Sormusten Herrasta käyttää nuo mahdollisuudet. Nyt näytetään, että täällä osataan ja täältä löytyy! Paljon isommasti ei enää voisi tehdä.

Kun ei ole syntynyt fantasiaseikkailugeeni perimässään, miettii sitä, pystyykö Turun Kaupunginteatterin versio Mikko Koukin ohjauksella lunastamaan paikkansa puhtaasti kertomuksena ja teatterielämyksenä. Pelkää myös sitä, että putoaa tarinan kyydistä ja pitkästyy jo alkumetreillä. Tarinahan vilisee sivujuonteita vaikka muille jakaa. Ei putoa, jos tarkkaan seuraa, eikä pitkästy, kun saa seurata visuaalista, ripeällä tempolla vaihtuvaa kauneutta.

Tarinasta on tuotu esiin olennaisin, sormuksen saattueen kulkeminen. Ja se riitti aivan hyvin, kun silmää ja korvaa miellyttäviä kuorrutteita oli sitäkin enemmän. Juoni oli puristettu ihanan selkeäksi ja suoraviivaiseksi Afrikan Tähti –tyyppiseksi lautapeliformaatiksi:

Konnussa eleli hobitteja, jotka löysivät sormuksen. Hobitit ovat tarinan hyviksiä. Sormuksesta piti päästä eroon, koska siinä oli paljon valtaa. Mutta kaikki, jotka sormusta pitelivät, halusivat sen kuitenkin. Mordorin vuori, jossa sormus oli taottu, oli oleva myös sen tuhoamispaikka. Sinne piti mennä, tehtävänä lähes mission impossible. Muodostettiin yhdeksän hengen saattue erilaisia tyyppejä, joka lähtivät matkaan. Hobiteista Frodon mukaan lähtivät Sam, Merrin ja Pippin. Mukaan lyöttäytyvät myös haltia Legolas, kääpiö Gimlin ja ihmiset Aragorn ja Bodomir. Velho Gandalf toi joukkioon viisautta ja aika paljon kaikenlaisia ohjeita. Matkalla saattue yritti päästä pahiksia pakoon, kaikki eivät päässeet, Bodomir ja Gandalf kuolivat, ja Gandalf  – nuorison sanavalinnan mukaan- ”päivittyi” . Tavattiin erilaisia hyviksiä, haltioita, ja taisteltiin pahiksia, kuten Rautavuoren velhoa Sarumania, vastaan. Saattue hajosi, outo örkki Klonkku lyöttäytyi sormusta kuljettavan Frodon ja Samin seuraan, koska hän oli saanut jo hobittina pidellä sormusta. Välillä hän yritti anastaa sormuksen, välillä taas olevinaan auttaa hobitteja tehtävässä. Hobitit olivat rohkeita ja lopulta sormus saatiin tuhottua, ja ahne, vaikka välillä aika suloinenkin, Klonkku paloi sormuksen mukana. Siinäpä se.

Näinhän sen pitää mennäkin, pois turhat risut ja männynkävyt. Onneksi tarinaa on selkeytetty ja sivujuonteita karsittu. Vähättelemättä alkuperäisen tarinan hienouksia ja moninaisia käänteitä Sami Keski-Vähälän dramatisointi keskittyy oikeisiin asioihin. Tämä tarina on kaikille katsojille, ei vain Tolkien-faneille. Tästä voi jatkaa kirjan tai elokuvien pariin.

Oikeisiin asioihin keskitytään myös näyttämötaisteluissa. Me kotikriitikot saimme perehtyä niihin yhtenä tapaamiskertanamme koreografi ja apulaisohjaaja Oula Kitin ja Konkari/Aragornia näyttelevän Markus Järvenpään opastuksella. Taistelu on tarkkaa hommaa, jossa suunnitelmallisuus on valttia. Nyt kun katsoi koreografioita, ei yhtään tarvinnut ihmetellä, että tämäkin määrä taisteluja on vaatinut runsaasti harjoitteluaikaa. Näyttämötaisteluita on ripoteltu esitykseen hyvällä maulla. Lavalla on paljon väkeä ja liikkuminen on tarkkaan ohjelmoitua. Sopi ainakin aikuiseen makuun, näistä ei tullut väkivallalla mässäilyn tuntua.

Alussa pelkäsin, että tarina jähmettyy lavapatsasteluksi ja pompöösiksi Gandalfin tarinoinniksi. Kun retkikunta pääsee vihdoin johdannon jälkeen liikkeelle, pääsevät eri hahmot erottumaan selvemmin. Menevin ja helpoimmin katsottava oli esityksen keskimmäinen osio. Loppua kohti selkiytyvät myös omat roolityösuosikkini. Niistä ehdoton ykkönen on Miska Kaukosen Klonkku. Kaukonen muuntautuu jo alussa hobitista Klonkuksi silmänräpäyksessä. Hän liikkuu vaivatta niin kumarassa kuin neliraajaotteinkin, muuntautuu niljakkaan pehmeästä kulmikkaan sähäkäksi. Olemus vaihtelee röyhkeästä pelokkaan säälittäväksi, puhe on vivahteita tulvillaan nöyrästä uhmakkaaseen. Erikoismaininnan ansaitsee Klonkun ja klonkkustuntin (Jaakko Hutchings) yhteistyöskentely. Liikekieli on niin samaa, että oikein hätkähtää, kun juuri vasemmalta seinää laskeutunut Klonkku onkin jo oikealla. Ja Klonkun tuhoutuminen liekkeihin nostaa kyllä kylmät väreet! Hobiteista erityisesti Sam (Hannes Suominen) vei sydämeni liikuttavan sympaattisena höpsönä, josta kasvaa reipas ja rohkea seikkailija. Vähistä naisrooleista hehkuvimmin loistaa Kirsi Tarvaisen Galadriel. Tarvainen saa aikaan haltiaruhtinattareen ylvään ja sadunomaisen hohteen. Hän myös kuvaa parhaiten sormuksen luomaa vahvaa valtaa muuttamalla erityisen upeasti ääntään loisteliaasta riipivän himokkaaksi.

Tarun taika tulee erityisesti kaikesta visuaalisesta näyttävyydestä, joka on ylitsepursuavaa, mutta ah, niin ihanaa. Juuri, kun luuli nähneensä sen upeimman kohtauksen, vyöryy esiin taas uusi, täydellinen näyttämökuva. Suloisenkodikkaasta hobittien maasta seikkaillaan unenomaisen usvan keskellä kohtaamaan pelottavat mustat ratsastajat, taistelemaan Sarumanin linnassa, kiivetään lumituiskussa vuorien yli ja lopulta vaelletaan kolkoissa luolastoissa. Jokaisen ikuisen pikkuprinsessan sisintä ruokkii Galadrielin vesipeili-kohtaus. Itselleni se oli myös esityksen kaunein kohta, jossa puvustus ja naamiointi, lavasteet, projisoinnit, upeasti eri sävyissä vaihtuvat valot ja äänet ovat harmonisessa tasapainossa. Toiseksi suosikiksi nousi upeasti ääninauhaa, enttien liikuttamista ja näyttelemistä tarkasti yhdistävä metsäkohtaus. Heikki Nousiaisen Puuparran äänessä oli lisäksi metsän syvää viisautta.

Äänille herkkänä katsojana pidin siitä, että musiikissa oli käytetty mukavasti eri instrumentteja solistisen ilmavasti ja yhdessä luonnonäänten kanssa, mutta suurimmaksi osalta kevyesti taustoittamaan tapahtumia. Suurta satua tuli erityisesti efekteistä ja runsaasta kaiun käytöstä. Pääosa oli annettu visuaalisuudelle. Jokainen kuva on loppuun asti mietitty ja kaikki osaset tasapainossa keskenään. Näyttämön syvyys tulee mahtavasti käyttöön etuosan sormuskaaresta aina kaukaa loistaviin valoihin. Kyllä näille kokonaisuuksille antaa mielellään ylistystä, mutta itsehän nämä on nähtävä. Itselleni tästä ei tullut kokonaisuutena The Teatterielämystä, vaikka silmänruokaa on ylenmäärin. Kolme muskettisoturia, oman ikäluokkani näkemä valtava teatteriseikkailu sieltä Kaupunginteatterin historiasta ennen digiaikaa, pitää edelleen paikkansa ykkösseikkailunani. Kuitenkin toivon, että nuorempi polvi, jota katsomossa istui kiitettävän runsaasti, saa Tarusta vastaavan, omia odotuksiaan täyttävän elämyksen ja tulee teatteriin sen ansiosta uudelleenkin.

Kiitos kaikille, myös nimeltä mainitsemattomille Tarun tekijöille suuresta, yhteistyöllä upeaksi kasvatetusta spektaakkelista!

Teksti: Päivi

Kuva: Otto-Ville Väätäinen/ Turun Kaupunginteatteri

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s