Ensimmäiset tuntemukset tärisyttävät kehoa ja mieltä kun Turun Kaupunginteatterin päänäyttämön esirippu nousee ja Taru Sormusten Herrasta, kevään 2018 suurproduktio, alkaa. Kylmät väreet kiirivät pitkin selkärankaa ja iho nousee kananlihalle – tätä se teatteri saa aikaan!

J.R.R. Tolkienin vuosina 1952-53 julkaistu kolmiosainen kirjasarja kertoo tarinan Frodo-hobitista ja hänen ystävistään, jotka kukin omalla tavallaan taistelevat Keski-Maan vapauden puolesta suurta pahaa Sauronia vastaan. Massiivinen, yli tuhatsivuinen trilogia asettaa omat haasteensa tarinan taivuttamisesta näyttämölle. Teoksesta onkin loihdittu neljän tunnin mittainen suurnäytelmä kahdella väliajalla. Ja Tolkien todellakin näkyy ja kuuluu teoksessa!

25352567977_e1b91d839c_k

Jättiläismäistä näytelmää on ollut tuomassa näyttämölle yli 50 henkilön työryhmä ja lavalla nähdään 22 näyttelijää eri rooleissa. Ohjauksesta vastaa Turun Kaupunginteatterin taiteellinen johtaja Mikko Kouki, jolle teos on ollut merkityksellinen jo lapsuudesta asti. Saaga on seikkailutarina ja kertomus ystävyydestä sekä uhrautumisesta ja tietenkin hyvän ja pahan ikiaikaisesta taistelusta. Järjettömän kokoisen teoksen on dramatisoinut näyttämölle Sami Keski-Vähälä. Apulaisohjaajana ja koreografina on Oula Kitti ja monet taistelukohtaukset ovatkin hieno osoitus näyttämötaisteluosaamisesta Suomessa. Stuntit, vaijereiden käyttö ja akrobaattiset suoritukset vievät teatterikokemuksen nextille levelille.

Tolkien todellakin näkyy ja kuuluu teoksessa.

Teemu Loikas on suunnittelut toimivan ja vaikuttavan lavastuksen, joka on toteutettu nerokkaasti. Valtavat lavastekokonaisuudet kuten tornit, musta portti, haltioiden palatsit ja metsät ja hahmoista mustat ratsastajat, puupaimenet, Lukitar ja Balrog ovat mykistävä näky yhdistettynä musiikkiin, valo- ja videosuunnitteluun (Janne Teivainen, valot ja Sanna Malkavaara, video).

28444053259_32fb225fa4_k

Kohtaukset ovat melko lyhyitä, mikä tarkoittaa että lavasteetkin vaihtuvat tiuhaa tahtia. Tarinaa myös ajatuksellisesti tukee sormuksen omainen kaari, jonka heijastukset elävöittävät tarinaa. Yksinkertaisillakin tehosteilla on saatu tunnelmaan juuri oikeanlaisia sävyjä. Iiro Laakson äänisuunnittelu ja uudet sävellykset sopivat täydellisesti tunnelmaan ja korostavat tarinan voimaa. Läpi teoksen soiva musiikki ja äänimaailma korostavat vivahteikkaasti tunnelmaa ja Laakso onkin luonut äänellisen ytimen, jota ilman teos olisi pelkkä haamu todellisuudesta. Yhdessä kaikki viimeisen päälle hiotut elementit luovat upean visuaalisen taidonnäytteen kohtauksesta toiseen. Erityisen mieleenpainuva kohtaus on lumimyrsky, jossa kaihoisan melankolinen jousimusiikki siivittää sormuksen ritareiden vaivalloista taivallusta kohti kohtaloaan.

Pukusuunnittelusta vastaa Pirjo Liiri-Majava ja naamioinnista Minna Pilvinen. Teosta varten on tehty 150 asua, yli 60 peruukkia ja lähes 30 örkkinaamaria. Ilman näitä useita satoja työtunteja vaatineita ammattilaisten taidonnäytteitä tämä suurproduktio ei yltäisi niihin sfääreihin, joihin se katsojan nyt vie. Huomio kiinnittyy erityisesti kammottaviin örkkinaamioihin, upeisiin kampauksiin ja upeaan pukumaailmaan. Käy lukemassa Primadonnien aikaisempi postaus Taiteilijat maskien ja kampausten takana.

Kaihoisan melankolinen jousimusiikki siivittää sormuksen ritareiden vaivalloista taivallusta kohti kohtaloaan.

Taru Sormusten Herrasta keskiössä on Mahtisormus, joka on pahuuden väline. Se, jonka hallussa se on, voi taivuttaa muut valtaansa. Sormusta ei voi käyttää hyvään, koska sillä on valta korruptoida käyttäjänsä parhaatkin tarkoitusperät. Tämä ominaisuus onkin sen lumon kääntöpuoli. Sormus koettelee jokaista kohtaamaansa hahmoa ja henkilön hyvyys ja puhtaus mitataan siinä, voiko hän vastustaa sormuksen voimaa.

40223502041_638447d2cb_k

Voiko hän, joka omistaa maailman suurimman tuhovoiman ja pitää yllä valtaa muihin sen voimalla, olla enää hyvä?

Sormusta voisi verrata mihin tahansa ylivoimaiseen aseeseen. Voiko hän, joka omistaa maailman suurimman tuhovoiman ja pitää yllä valtaa muihin sen voimalla, olla enää hyvä? Onko niin, että tieto omasta vallasta myös vääjäämättä houkuttaa ja lopulta pakottaa käyttämään voimia pahaan tai alistamiseen?

Tolkienin vahva teksti näkyy Turun Kaupunginteatterin tulkinnassa Taru Sormusten Herrasta. Kirjasta on nostettu esiin teemoja ja hahmoja, jotka heijastavat voimakkaasti Tolkienin mielenmaisemaa. Esimerkiksi luonnon hyvyys ja sen syvä merkitys hänelle näkyy myös näyttämöllä. Luonnolla on aina ollut maailmoissa luonnollinen riippumaton itsemääräämisoikeus ja näin ollen sillä ei ole tarvetta himoita vallan välineitä itselleen. Tämä tulee esille teoksessa kun metsän isäntä, vapaa henki ja ylijumala Tom Bombadil pitelee hetken valtasormusta kädessään. Hän tutkii sitä mielenkiinnolla, mutta luopuu siitä silmää räpäyttämättä, sen tarjoamaa valtaa kaipaamatta.

Luonto ei tarvitse ydinaseita.

Muut tarinan hyvät hahmot kamppailevat huomattavasti enemmän vallan houkutusta vastaan tai jopa kokonaan kieltäytyvät mittelöimästä tahdonvoimaansa sormuksen kanssa. Metsän Tomppa onkin tarinassa kuin ruumiillistuma Äiti Maasta – hän oli ennen kaikkea olevaista ja samalla osallisena maailman luomisessa. Häntä muistuttaa suomalaisen mytologian Tapio – muinainen metsän jumala ja metsän kuningas. Ennen kaikkea Bomabadilin viisaus ja riippumattomuus korostaa, että luonto ei tarvitse ydinaseita.

Teoksessa ovat esillä myös luonnon vastavoimat, teollistuminen ja pahuus, joka tuhoaa kaiken kauniin. Näytelmässä puupaimenien eli enttien ajatusmaailma tuokin surumielisesti esille luonnon uhatun aseman. Puuparta toteaa, että kukaan ei enää välitä luonnosta ja viimeisetkin metsät häviävät maan päältä. Kuitenkin tarinassa tulee esille myös luonnon hurjistuminen ja puupaimenet nousevatkin lopulta teollistuneita tuhovoimia vastaan. 

Nahistelemme toisiamme vastaan ja kilpailemme sauronpäissämme kenellä on suurin ja voimakkain valtasormus.

Tämä kääntääkin ajatukset myös nykypäivään. Emmekö mekin kamppaile samojen ongelmien kanssa omalla maapallollamme? Ilmastonmuutos, sademetsien tuhoutuminen ja merien saastuminen ovat seurausta ihmisen vallanhimosta taivuttaa luonnonvoimat tahtonsa alaisuuteen. Häikäilemättömyys, ahneus ja oman napansa suojeleminen ovat rotumme heikkouksia. Nahistelemme toisiamme vastaan ja kilpailemme sauronpäissämme kenellä on suurin ja voimakkain valtasormus. Kuka olisikaan meidän aikamme Frodo Reppuli, vapaiden kansojen vaatimaton pelastaja? Voisimmeko olla sitä yhdessä?

Näyttämöllä vilisee hobitteja, velhoja, ihmisiä, haltioita, kääpiöitä ja örkkejä

Stefan Karlssonin Frodo, Hannes Suomisen Sam, Teemu Aromaan Merri ja Markus Riuttun Pippin ovat hobitteja viimeistä piirua myöten. Frodon pyyteetön yritys pelastaa kaikki hänelle tärkeä uhraamalla itsensä, Samin loputon uskollisuus Frodoa kohtaan sekä Merrin ja Pippinin hobittimainen veikeys sekä sanailu tulevat kaikki tärkeinä ominaispiirteinä esille näyttelijöiden työssä. Karlssonin Frodon armollisuus ja viisaus pysyvät järkähtämättöminä, vaikka sormus saa hobitista yhtä tiukemman otteen. Frodon musertuminen taakkansa alle saa katsojalla sydämen kurkkuun, kun hobitin mielialat vaihtuvat kohtauksen aikana epätoivosta iloon, vihaan ja lohduttomaan suruun. Suomisen Sam puolestaan toimittaa varsin yksinkertaiset sutkautukset niin turhautuneen tosina ja maanläheisesti, ettei voi kuin ihailla miten todentuntuisesti hän saakin Samin mielenmaailman tuotua esille näyttämölle viimeistä repliikkiä myöten. Aromaa puolestaan tuo Merrin energialla näyttämölle ja hänen näyttelijäntyönsä yksityiskohtia kuten ilmeitä ja ilmataisteiluita on ilo seurata, samoin kuin Riuttun Pippinin uteliaisuutta ja hyväntahtoista ongelmiin ajautumista. Ainoa mitä jäimme kaipaamaan hobiteilta, oli pientä laulua!

Hobitin mielialat vaihtuvat kohtauksen aikana epätoivosta iloon, vihaan ja lohduttomaan suruun.

Mika Kujalan Gandalf on upea hallitseva isähahmo, joka luotsaa sormuksen saattuetta eteenpäin. Gandalfin piinkova auktoriteetti välkehtii esiin tämän suutahtaessa ja taistelu Balrogia, muinaisen maailman hirviötä, vastaan ei jätä ketään kylmäksi. Hänelle karmean vastavoiman tarjoilee Petri Rajalan häikäilemätön, pimeyden valtaan joutunut Saruman-velho.

39325646135_5684b205db_k

Markus Järvenpään Aragornista, Arathornin pojasta, tulee saattueen johtaja kun Gandalfin ja muiden tiet eroavat. Isildurin perijänä suuri vastuu ja perintö painaa raskaana hänen hartioillaan ja johtajuutta ei ole helppo omaksua. Aragorn joutuukin kamppailemaan menneisyydestä irtipäästämisen ja oman kohtalonsa täyttämisen haasteiden kanssa. Iiro Heikkilän Mustan Noitakuninkaan ja Aragornin eeppinen mittelö on toteutettu koreografialtaan kertakaikkisen upeasti. Ehdottomasti yksi näytelmän hienoimmista taistelukohtauksista!

Markus Ilkka Uolevin Boromir on ylpeä, vihainen ja voimakas hahmo. Erityisesti Boromirin lankeaminen sormuksen lumoon on vaikuttava kohtaus. Näyttelijän työ antaa oikeutta hahmolle, joka on hyvä, mutta samalla haluaa keinolla millä hyvällä avun kansalleen. Niin ikään Markus Ilkka Uolevin toinen vahva hahmo, airut ja Sauronin suu on lumoavaa katseltavaa. Hänen jylhä ja ilkeä olemuksensa suorastaan tihkuaa Mordorin mustaa myrkkyä.

Olli Rahkosen Legolas ja Antti Kyllösen Gimli tukevat sormuksen saattuetta. Heidän tarinansa ei pääse oikeuksiinsa tai sille ei ole aikaa antaa tilaa kasvulle. He edustavat rotuja, jotka vihaavat toisiaan, mutta tarinan lopputulemana on, että myös he ovat solmineet ystävyyden välilleen. Tämä on kuitenkin valitettavan köykäisesti läpikäyty näytelmän aikana. Ensin he vihaavat toisiaan, sitten sietävät ja lopulta ovat ystävyksiä. Miten siinä niin pääsi käymään?

Kaukonen tulkitsee taidokkaasti Sméagolia, jonka kahtia jakautunut mieli, miellyttämisen halu ja murhanhimoinen psykopaattisuus ovat kertakaikkisen vangitsevaa katseltavaa.

Yksi näytelmän kirkkaimmista, selkärangattomimmista ja mieleenpainuvimmista hahmoista on Miska Kaukosen kurja Klonkku, joka himoitsee Valtasormusta itselleen jokaisella solullaan. Kaukonen tulkitsee taidokkaasti Sméagolia, jonka kahtia jakautunut mieli, miellyttämisen halu ja murhanhimoinen psykopaattisuus ovat kertakaikkisen vangitsevaa katseltavaa. Sméagolin kierre kohti kohtaloaan alkaa jo aivan tarinan alussa, jolloin Valtasormus saa hänen mielestään vallan. Ystävän murha, Valtasormuksen rappioittava voima, kidutus Mordorissa ja pitkäaikainen yksinolo ovat yhdessä resepti sekoamiselle ja persoonan jakautumiselle. Jossain määrin hän on myös Sormusaaveiden kaltainen, viihtyy varjoissa eikä siedä valoa. Kuitenkin merkittävää Klonkun persoonassa on se, että hän on ainoa sormuksen vallassa olevista hahmoista (Bilbo Reppulin lisäksi), joka ei ole koskaan käyttänyt sormusta vallan välineenä. Sormus on osa häntä ja hän haluaa pitää sen yksin itsellään. Sormus on hänen Aarteensa. Mikä tekee Klonkusta erilaisen?

39325752765_83749c94e3_k

Kirsi Tarvaisen vaikuttava Galadriel ansaitsee erityismaininnan. Taru Sormusten Herrasta ei ole montaa naishahmoa, mutta Tarvainen tuo siihen vähäänkin vaikuttavan voimakkaan säväyksen. Hänen olemuksensa haltiakuningattarena on mieleenpainuva intensiivisyydessään.

Mustan ruhtinaan eli Sauron Suuren äänenä kuullaan tämän spektaakkelin ohjaaja Mikko Kouki.

Mikä jäi mietityttämään?

Taru Sormusten Herrasta on massiivinen saaga ja näyttämölle on tietenkin saatu vain osa koko tarinan tapahtumista. Teokseen on hyvä tutustua etukäteen, sillä hahmoja ja kohtauksia marssitetaan näyttämölle sitä tahtia, että tarinan tunteminen auttaa sen ymmärtämisessä. Toisaalta, vaikka tarina ei olisikaan entuudestaan tuttu, antaa Turun Kaupunginteatterin tulkinta varmasti mieleenpainuvan teatterikokemuksen siitäkin huolimatta. Jos et ehdi enää lukea kirjaa, niin käypä kuitenkin tankkaamassa tietoa aiheesta Primadonnien aikaisemmasta postauksesta Mikäs satu se semmoinen Sormusten Herra on?

Galadrielin peili -kohtauksessa metsän kuningatar-haltiatar Galadriel kutsuu Frodon ja Samin kurkistamaan peiliinsä. Tuosta peilistä on mahdollista nähdä vilauksia menneestä tai tulevasta. Kohtaus vaikuttaa hieman irralliselta eikä erityisesti Frodon näkemää oikein selitetä mitenkään. Vaikuttaakin, että peili on vain tekosyy Frodolle tarjota sormusta Galadrielille. Kohtauksen puitteet ovat hienot, mutta sen sanoman merkitys ei avaudu täysin. Onko motiviina vain näyttää, että sormus koettelee vahvimpiakin olentoja Keski-Maassa?

TSH_originat_Otto-Ville Väätäinen

Arwenin ja Aragornin rakkaustarina puolestaan on kauniisti alustettu, mutta jää outoon vaiheeseen Aragornin lähdettyä saattueen mukana kohti kohtaloaan. Arwen ei suostu antamaan hänelle rakkauden lahjaansa eli luopumaan kuolemattomuudestaan. Kuitenkin loppukohtauksessa haltianeidon mieli on muuttunut ilman selitystä.

Eowyn-neidon hahmo on merkityksellinen erityisesti Rohanin kansaa koskevassa tarinassa. Kuitenkin, jotain on täytynyt jättää pois ja Rohan ei ole mukana näytelmän päätarinassa. Näin ollen onkin hieman yllättävää, että hänen hahmonsa kuitenkin esitellään katsojille. Toisaalta se on erittäin tärkeää, sillä hänellä on oma merkittävä roolinsa tarinan pahuuden ruumiillistuman kukistamisessa. Kohtaus on vaikuttava, mutta hahmo hämmentää. Kuka hän on? Mistä hän tuli?

Samin lojaalisuus ystäväänsä kohtaan ja halu auttaa hirvittävän taakan kantamisessa tulevat esiin hänen peräänantamattomassa uskollisuudessa.

Samin ja Frodon tarinat kietoutuvat koko ajan tiukemmin yhteen ja he ovatkin erottamaton parivaljakko. Samin lojaalisuus ystäväänsä kohtaan ja halu auttaa hirvittävän taakan kantamisessa tulevat esiin hänen peräänantamattomassa uskollisuudessa. Kuitenkin kun vaikuttaa siltä, että Frodo on menehtynyt Lukitaren hyökkäyksessä Sam tokenee tästä yllättävän nopeasti. Hän ei vaivu epätoivoon vaan jatkaa tehtävän suorittamista. Onko Saminkin naivius siis hävinnyt matkan aikana? Onko hän sotamies, joka ei anna henkilökohtaisen menetyksen vaikuttaa tunteisiinsa?

40190746812_848ae16fc5_k

Lisäksi Frodon lähtö Harmaisiin satamiin on hämmentävää. Onko Sormus muuttanut häntä niin paljon, vaurioittanut hänen sieluaan siinä missä Noitakuninkaan terä hänen olkapäätään, että hän ei enää kykene jatkamaan elämäänsä onnellisessa Konnussa? Onko hänen tarinansa loppu eikä hän halua jatkaa enää uuteen aikaan, koska mikään ei ole enää niin kuin ennen?

Jännittävä oli myös katsojan näkökulmasta seurata kuinka oma mieli toimii. Kirjat lukeneina ja erityisesti viime vuosina myös elokuvat muutamaan kertaan nähneinä oli erikoista huomata kuinka mieltää teoksen rytmityksen. Kirjat on jaettu kolmeen osaan Sormuksen ritarit, Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu. Myös elokuvat seuraavat tätä jakoa, mutta Turun Kaupunginteatterin tulkinnassa Taru Sormusten Herrasta on jaksotus tehty eri kohtiin. Tämä ei ole ollenkaan huono asia vaan rytmitys toimii erittäin hyvin.

Turun Kaupunginteatterin Taru Sormusten Herrasta on upeasti isosta teoksesta näyttämölle tuotu taideteos. Näyttelijävalinnat ovat onnistuneita ja puitteet hengästyttävän upeat. Uudistunut päänäyttämö pääsee oikeuksiinsa ja sen nerokkaassa käytössä ei ole ideoita säästelty. Neljä tuntia kuluu nopeasti ja puuduttavia kohtia ei juurikaan ole. Näyttelijöiden työskentelyä on ilo seurata. Tietenkin niille, joille teos on tuttu, on varmasti myös pettymys kuinka iso osa kirjasta on jouduttu jättämään pois. Kaikki sormuksen tarinalle tärkeä on kuitenkin mukana ja teoksen tematiikat nostetaan esille.

Onnellisia olemme, että pääsemme näkemään aikamme hienoimpia fantasiateoksia näyttämölle tuotuna ilotulituksena.

Primadonnat

P.S. Pääsimme myös seuraamaan ennen ensi-iltaa Tarun harjoituksia. Tunnelmapostauksen teatterimaailman pyörityksestä voit käydä lukemassa blogistamme Ensi-iltaviikko on käynnissä – Nyt on vihdoinkin Sormuksen aika!

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri

2 thoughts

  1. Oma kokemus näytelmästä oli lähinnä aivan kamala. Rakastan Tolkienin maailmaa, joten tämä oli minulle lähinnä kärsimystä ja teki mieli lähteä kesken pois tai oksentaa. Visuaalisesti esitys oli toki hieno, mutta muuta hyvää en siitä löydä. Tuntui siltä, että esitykseen pyrittiin väkisin vääntämään huumoria, lähinnä halpojen kesäteatterikeinojen ja lapsellisen kinastelun avulla. Osa hahmoista oli lähinnä koomisia elementtejä. Tietysti alkuperäisessä tarussakin oli tiettyjä humoristisia hetkiä, mutta vaikka Gimlin hahmosta oli käytännössä tehty yksi iso vitsi, jonka ainut tehtävä oli kiskoa yleisöstä nauruja muutaman minuutin välein ja muutenkin dialogi ja tapahtumat oli tehty lähinnä niin, että viisivuotiaatkin pystyisivät katsomaan ja nauramaan, vaikka kyseessä on enemmän aikuisten ihmisten näytelmä.

    Mutkia oli vedetty selvästi suoraksi, tiettyjä asioita muutettu hyvin paljon ja vaikka teatteri onkin pääosin tulkintaa, en mitenkään tunnistanut osaa hahmoista ja vihasin sitä, miten näille oli tungettu varsinkin näitä vitsailevia repliikkejä, jotka eivät mitenkään sopineet hahmojen luonteisiin. Kaduttaa, etten lähtenyt kesken, koska nyt pyyhin vihan ja surun kyyneleitä katsomossa esitystä seuratessa ja esityksen jälkeen oli monta päivää tyhjä olo, kun minulle sekä tarinana että symbolismiltaan kaikkien aikojen tärkein ja rakkain teos oli väännetty halvaksi vitsiksi. Esimerkiksi harmaat satamat selitettiin todella huonosti ja Eowynin äkillinen ilmestyminen oli vain ja ainoastaan kökkö.

    Jollekin, joka on ehkä nähnyt elokuvat ja Tolkienin maailma ei ole tuttu näytelmää voi suositellakin. Aidosti Tolkienista ja Tarusta pitäviä kehotan pysymään mahdollisimman kaukana. Kiva, että näyttelijät ja koko produktion henkilökunta olivat nähneet vaivaa ja lavasteet ja puvut olivat hienoja, mutta ehkä kolmea poikkeusta lukuun ottamatta näyttelijäsuoritukset olivat melko heikkoja, johtuen ehkä enemmän turhan ohuista hahmoista tai näille väkisin lisätyistä komiikkajaksoista, dialogi vain huonoa ja toivoisin jättäneeni esityksen väliin.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s