Joskus käy niin onnekkaasti, että teatteri johdattaa hyvän kirjallisuuden pariin. Luin Orvokki Aution Pesärikko-trilogian ymmärtääkseni sen pohjalta tehtyä esitystä paremmin. Kirjasta tuli heti yksi kaikkien aikojen vaikuttavimmista lukuelämyksistäni. Pesärikko-trilogia, kirjat Viistotaival, Kotipesä ja Merkki päällä, ovat pätkä suomalaista, maaseudun ja kaupungistumisen historiaa, suomalaisen perheen psykohistoriaa ja eri sukupolvien mielenmaisemaa 50-luvulta 70-luvulle. Vaikka tapahtumat sijoittuvatkin eteläpohjalaisiin maisemiin, voisi ajatella, että yhtä ahtaissa ympyröissä olisi eletty vaikkapa saaristomaisemissa, rannattoman meren aavan äärellä.

Pesärikko -esitys on saanut kehuja pitkin syksyllä alkanutta matkaansa sekä dramatisoinnista että näyttelijäntyöstä. Seitsemänsadan sivun puristaminen pariin tuntiin olettaisi olevan mahdoton tehtävä, mutta ei: Mikko Roiha on napannut teoksista olennaisimmat osat, joilla voi kuljettaa päähenkilöiden – Armin, Olavin ja Laimin –  kehityskaaret mielenkiintoisesti ja toisiinsa kietoutuen läpi vuosikymmenten. Nuori Armi (Sara Melleri) kasvaa kokemattomasta tyttösestä epäonnistuneen avioliiton myötä aikuiseksi yksinhuoltajaksi ja Olavin (Veli-Matti Karén) hauras ja traumatisoitunut psyyke murenee ulkoisten vaatimusten paineissa ja omien haaveiden murtuessa. Olavin äiti, Larvan talon vanha emäntä Laimi (Taina Reponen) muuttuu paljon hallitsijasta ja kulissien kiinnipitäjästä ex-miniänsä edessä nöyrtymään joutuvaksi vanhukseksi. Larvan talon taustaa valottaa Laimin ja Ilmin (Eila Halonen) tragikoomisia piirteitä saava siskosten riippuvuussuhde.

Ennen väliaikaa tapahtumat keskittyvät Armin ja Olavin suhteen alkutaipaleeseen ja heidän asettumiseensa Larvan taloon, jossa ”kotona pitäisi puhua kaikki ja muualla ei mitään”. Armi saa tietää yhteisesti ja yleisesti vaietusta salaisuudesta, Olavin aviottoman tyttären olemassaolosta juuri ennen väliaikaa. Esityksen jälkipuoli keskittyy avioliiton mutkistumiseen ja kaatumiseen, Armin itsenäistymiseen ja Olavin sairauden etenemiseen. Dramatisointi antaa vain viitteitä Armin perhetaustasta, sivuuttaa sujuvasti Larvan apuisännän Eetin roolin sekä vilauttaa Armin suhdetta lapsiinsa ja kipuilua yksinhuoltajana Tampereella, jota kirjatrilogian viimeinen osa kuvaa.

Vaikka olin lukenut mielestäni kirjan hyvissä ajoin, se vaikutti siihen, miten katsoin teatteriesitystä. Huomasin täyttäväni mielessäni puuttuvia tapahtumia ja lisäsin henkilöiden sisäistä puhetta roolihahmojen sisään. Toisaalta varmaan hyvä, silloin näyttelijäntyö sai taustoitusta, mutta toisaalta huonoa, kun pelkkä näyttelijöiden tulkintakin olisi riittänyt. Nämä näyttelijät todellakin pystyivät tuomaan eläväksi sen, mitä tekstistä oli karsittu. Kirjan lukemisen myötä oli myös helppo ymmärtää projisointien kuvat sekä elokuva- ja musiikkikatkelmat, jotka Moe Mustafa oli taitavasti valinnut osaksi näytelmää. Kohtauksista Masan (Jarkko Sarjanen) ja Olavin keskustelu pesäpallokentän laidalla sai esityksessä juuri sellaisen olemisen muodon, jonka itse olin jo mielessäni kuvitellut.

Yleensä en pahemmin pysähdy miettimään puvustusta, mutta tällä kertaa Armin asujen muuttuminen kellohametytöstä korkokengillä kävelijäksi oli olennainen osa hänen kasvuaan moderniksi, kaupunkilaiseksi ja aikuiseksi naiseksi. Puvustus osaltaan vahvisti Sara Mellerin onnistunutta tulkintaa. (puvustus: Taina Sivonen)

Esitys oli mahdutettu Sopukkaan. Välillä kaipasin enemmän tilaa lavastuksena toimivan talon runkorakenteiden ympärille, mutta välillä taas tuntui, että tilanahtaus todella oli tarkoituksellista, ahtautta ihmisten mielissä ja ahtaalle joutumista, jota Armi tunsi ex-miehensä sairaan häirinnän alla. Toisaalta Sopukka mahdollisti sen, että viimeisellekin penkkiriville välittyivät pienimmätkin vivahteet sormienkoukistuksesta silmien kyyneltymiseen ja tuskaisiin repliikkeihin. Sen sain kokea, kun Laimi purkautui poikansa onnettomasta sairaudentilasta Armille. Tässä oli tämän teatterikauden tähänastisin kohokohta! Melko hillittynä varsinaissuomalaisena en yleensä intoudu väliaplodeihin, mutta nyt en edes yrittänyt hillitä itteeni. Spontaani reaktio lähti jostain selkäytimestä. Taina Reponen, sait aplodini.

Esitys jättää katsojan pohtimaan sukupolvelta toiselle seuraavia taakkoja ja niistä vapautumista. Se näyttää, miten suuri voi muuttua pieneksi ja pieni kasvaa vahvaksi. Elämänvalinnat, joita luulemme noudattavamme itsenäisesti, eivät olekaan niin omia kuin luulemme, vaan kutoutuvat suurempaan kudelmaan. ”Hillitte ittes!” on kuvaavin repliikki kirjassa ja esityksessä. Kulissien pystyssä pysyminen ja hillintä niiden sisällä ovat tärkeämmät kuin oikea, itse ohjailtu elämä. Larvan talon korkeat seinät kaatuvat päälle, mutta jotain myös vapautuu. Itsehillintä kääntyy omaa itseä vastaan patoutuneena ahdistuksena, joka pyrkii päästä valloilleen kuin joki jäiden kahleista. Kun kahleet murtuvat, löytyy elämän oikea uoma.

Teksti: Päivi

Kuva: Moe Mustafa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s