KATSOMOSSA: Parasta elämässä keskiviikkona 24. tammikuuta klo 19, VIP-paikat lavalla.

TUNNETILA: Tällä kertaa tämä katsoja on todella väsynyt paikalle istuessaan. Myös ennakko-odotuksista poiketen jännitys alkoi hiipiä puseroon: joutuuko sitä osallistumaan näytelmään. Lempeällä tavalla, mutta kuitenkin toisten katseiden alla.

 

1008: tanssia silloin kun kukaan ei näe!

Tämän sain lausua mikrofoniin Parasta elämässä esityksen aikana ja luulen, että se oli ihan riittävä määrä osallistumista tällä kertaa. Huomasin, että tieto näytelmän tapahtumien kulusta sai jännitykseni nousemaan ja olin hieman ahdistunut siihen asti, kunnes yliopiston luennoitsijan rooliinkin oli valittu joku muu katsojista. Katsomossa ennen näytelmän alkua kuullusta supinasta saattoi kuitenkin päätellä, että aika moni halusi lavalle Martti Suosalon kanssa. Valinta olisi kunnia-asia, huolimatta pienestä jännityksestä. Terapiaa kaikille esiintymispelkoisille, kuitenkin aika lempeässä ja mukavassa muodossa.

Parasta elämässä (Every Brilliant Thing) on brittiläisten Duncan Macmillan ja Jonny Donahoen kynästä syntynyt monologinäytelmä, jota alun perin Jonny Donahoe esitti. Sen jälkeen näytelmää on esitetty monessa maassa ja pääosassa on ollut sekä naisia että miehiä. Onpa se kuvattu myös HBO:n dokumentiksi. Ja nyt siis tänä keväänä esitys rantautui Suomen Turkuun ja pääosassa on Martti Suosalo. Monologi on ihan omanlaisensa, koska siinä pääosan esittäjä valitsee yleisön joukosta itselleen avustajia pieniin rooleihin, ja tämä onkin esityksen suola – myös komiikka syntyy hyvin pitkälti siitä. Se on kertomus masentuneen ja itsemurhaa yrittäneen äidin pojasta, joka äidin piristykseksi alkaa tehdä listaa asioista, joiden takia kannattaa elää.

Näytelmän aiheella on valitettavasti paljon kosketuspintaa myös suomalaisessa todellisuudessa. Suomessa tehdään vuodessa lähes 800 itsemurhaa. Yrityksiä on arvioiden mukaan 20 kertaa niin paljon.

Hieman väsähtäneenä ja kerran jo koeyleisössä olleena havaitsin, että esityksen alkupuolella jännityksen ja ahdistuksen lisäksi olin ehkä hieman innoton: nyt yleisön huutamat repliikit ja esittämät kohtaukset eivät tulleet enää yllätyksenä. Mutta sitten toisaalta, tämä esitys todellakin on aina erilainen ja uniikki, koska joka kerta on uudet katsojat ja näin ollen uudet esiintyjät. Ja on kyllä ihailtavaa, miten hyvin katsojat esittävät roolinsa. Osa lähtee rooliin innokkaammin kuin toiset, jotkut melkein ammattinäyttelijän otteella. Osa taas ei halunnut lausua edes paikaltaan repliikkejä paperista, tai ehkä paperit olivat hukassa.

Ennen puoltaväliä esitys nousi niin sanotusti lentoon näin toisellakin kerralla. Varsinkin kohtaus, jossa poika kohtaa elämänsä rakkauden kirjastossa, on niin hulvaton, että sen voisi katsoa aina vain uudestaan. Myös yhteislaulut, aikuisiällä soitto entiselle koulukuraattorille, kosinta ja häät kuuluvat suosikkikuvastooni. Ja näytelmän lopetus on kaunis himmenevine valoineen ja herkkine lauluineen.

Martti Suosalon oleminen lavalla on välitöntä ja kontakti yleisöön on lämmin. Kolmensadan ihmisen katsomo tuntuu yllättävän intiimiltä, ja tila ikään kuin kutistuu. Tulee tunne kuin olisimme tuttuja koko porukka, mutta emme vain ole nähneet muutamaan vuoteen. Ja nyt on Martin vuoro kertoa, mitä näinä vuosina on hänelle tapahtunut. On muuten uskomatonta, miten Suosalo voi muistaa parasta elämässä- listan kaikki eri numerosarjat oikeissa kohdissa.

Lavastus on hyvin pelkistetty, vain arkullinen rekvisiittaa sekä jossain vaiheessa takahuoneesta haettu pahvilaatikollinen muistilappuja. Toimii. Musiikkikappaleet esittävät oman tärkeän osansa.

Kyllä tämä näytelmä kesti siis hyvin toisenkin katselukerran. Myös teatteriin tullessa ollut väsymys poistui ja tilalle tuli virkeän onnellinen ja toiveikas olo. Sillä vaikka illan aiheina olivatkin masennus ja itsemurha, vielä tärkeämmäksi nousivat toivo, rakkaus ja tulevaisuus.

Kritiikin paikka voisi olla, että esityksessä ei ole väliaikaa, eikä myöskään nimikkoleivosta. Jotenkin teatterikokemus menee liian nopeasti ohi näin. Minua ainakin hieman myös mietityttää, miltä se Parasta elämässä -leivos olisi näyttänyt. Ja maistunut. Sama kyllä koskee myös Kybersielut-leivosta.

Jani

Kuva: Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri

Lähde: https://surunauha.net/

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s