Lokakuun viimeisenä päivänä ennakkonäytöksessä katselin ulos teatterin ikkunoista Seitsemän veljeksen väliajalla. En tosin hihitellyt onnesta, niinkuin teki Helsingin Sanomien kriitikko Laura Hallamaa myöhemmin marraskuussa. Tahtomattani tunsin tyhjyyttä ja arvelin humpsahtaneeni sukupolvien väliseen kuiluun, minä X-sukupolven edustaja. Toisella puolen kuilua bilettivät onnelliset milleniaalit seitsemän veljeksen kanssa, ja toisella puolella heistä mallia ottivat Z-sukupolven kasvatit kuvaten kaiken kännyköillään somevirtaansa. Tulin katsomaan veljeksiä uudelleen vasta helmikuussa. Toivoin, että tunne olisi hävinnyt. Ei ollut, mutta tiesin, mihin valmistautua. Tai ehkä sittenkin jokin oli hitaassa muutoksessa, yhtä hitaassa kuin veljesten kypsyminen lukutaidon hankintaan.

Poteroihin ei pidä jäädä makoilemaan maailman menoa pakoon, ei veljesten Impivaaraansa eikä katsojan menneisiin teatterimuistoihinsa. Ja, voi veljet, en kyllä olisi halunnut jäädäkään, vieraantuneisuuden tunteesta huolimatta! Teatterikokemukset ovat tässä ja nyt. En osaa haikailla Kotkien kaudelle, olin silloin pikkunapero. Jos jonnekin haikailin, niin eniten Anna Karenina -muistoihini. Mutta nyt tanssittiin eri tanssia, eri kuvioin ja sävelin.

Ja toimivat kuviot oli Lauri Maijala laatinutkin. Uutta kehystivät ja kunnioittivat vanhat raamit dramaturgiasta ja musiikista rautaesirippuun. Tosin Chydenius sai tässä näytöksessä tehdä lopussa tilaa innokkaille aplodeille – harmi Chydeniukselle, hyvä Maijalalle. Vanhaa kunnioittavaa, mutta, voi veljet, miten elävää on edelleen myös Kiven teksti, kun se eläväksi osataan tehdä. Lopulta en päässyt itseni kanssa sopuun siitä synnyttiko se kontrastia, harmoniaa vai molempia modernin ulkoasun kanssa. Tätä päivää sitten elettiinkin kaikessa muussa.

Jos Kaj Puumalaisen 70-luvun versiossa oli lavastuksen minimalismia ja naturalismia, oli tässä Janne Vasaman versiossa yltäkylläisyyttä, viittauksia ja kolorismia. Kuitenkin eniten nautin, kun kokonaisuuden eri osat olivat tasapainossa. Itselleni se hetki oli saunan palamisen jälkeen ennen väliaikaa. Impivaarasta paossa yhdistyivät hienosti niin lavastuksen liikkuvuuden parhaat palat, valot (Jarmo Esko) kuin öinen, hyinen ja pelottava äänimaisemakin (Iiro Laakso). Ja millaiseen toiveikkaaseen kotilieden lämpöön ja veljesten yhteiseen hytinään kaikki sulaakaan. Kertakaikkisen hieno tunnelman vaihto.

Auditiivisena kokemuksena teos miellytti. Itselleni kolahtivat mahtavat, upean pohjan luovat äänimatot sydänäänimäisestä hyminästä melodiseen repetitioon, joita vasten tapahtumat pääsivät oikeuksiinsa. Maijalan sävellykset eivät itseäni puhutelleet, mutta niiden koskettava esittäminen vei kyllä pisteet kotiin. Myös Pet Shop Boysin It’s a sin retrospektiivisenä epätoivon ilmauksena sopii täydellisesti näiden veljesten maailmaan.

Aikamoista levotonta sättäämistä tämän veljesjoukon oleminen oli, mutta toimivaa ja veljesten elämän kaikkinaista säätämistä kuvaavaa. Holmbergin haamu olisi tähän voinut kommentoida: ”Se skulaa. Jätkät on niin tosissaan että voivat kuumeta liikaa, särkevät vielä itsensä.” Jos Holmbergin versiossa veljekset oli jaettu muuttuviin ja staattisiin, oli näissäkin veljeksissä luonne-eroja, jotka pääsivät solistisesti esille. Markus Järvenpään Simeoni roihusi houreisena korkeuksissaan kuin viimeistä päivää, hulluus ja pelko silmissään. Jonas Saaren näyttelijäntyöhön ja ääneen ihastuin jo Viimeisessä laivassa, nyt sain ihastua lyyriseen Lauriin. Joonas Saartamo pököpäisenä Juhanina sai loppukohtauksen kohoamaan siivilleen. Ulla Koivuranta puolestaan tarjosi monipuoliset ja piristävät sivuroolit. Suloinen monologi ja pippurisesti poikiaan tykittävä äidin haamu sekä v-alkuisia viskova Rajamäen Kaisa puhalsivat raikkaat tuulahdukset testosteronin keskelle.

Lopulta jäin katsomaan tätä teosta kuin äiti katsoo lastansa, sieltä kuilun reunalta. Ihaillen, kunnioittaen ja uusille näkemyksille hyväksyvästi nyökytellen. Ja hyvää matkaa tässä ajassa toivottaen.

Teksti: Päivi

Lainaus: Kalle Holmberg kuvaa Seitsemän veljeksen näyttelijöiden kurranpelaamisen harjoittelua (s.255) Teoksessa Terho, Oinonen & Ylitalo: Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle (2006, kulttuurihistoria, Turun yliopisto).

Kuva: Otto-Ville Väätäinen/ Turun Kaupunginteatteri

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s