Parasta elämässä keinutti tunteita äärilaitoihin. Ylös alas, ylös alas. Iloon, suruun. Riemuun, hiljentymiseen. Rakkauteen, eroon. Kuolemaan, elämäniloon.

”Joka keinussa jumalten keinuu

väliä taivaan ja helvetin heiluu

hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu

kun keinuu.”

Mielen sairaudet ja masennus ovat ihanteellinen ja suosittu aihe näytelmälle. Mielen sairauksissa on mystiikkaa, draamaa, ailahtelevuutta, arveluttavuutta, ne eivät ole selvärajaisia. Mielen sairauksissa stereotypiat, stigmat, ymmärtämättömyys ja sairaan konmarittaminen yhteiskunnan ulkopuolelle jylläävät edelleen. Emme ole omnipotentteja vaikuttamaan olosuhteisiin, perimäämme, sattumaan. Kuka vain voi sairastua. Eriasteisesti mielenterveyden häiriöistä tai sairauksista kärsiviä on todennäköisesti muutama ihminen ruuhkabussissa, joku työkaveri, useita ihmisiä Pienen näyttämön täpötäydessä katsomossa.

Toisen sairautta ei voi täysin ymmärtää. Lääkärit, terapeutit ja läheiset voivat päästä lähelle ymmärrystä koulutuksella ja toista ihmistä kohti kurkottavalla halulla ymmärtää. Se on paras saavutus. Poika (Martti Suosalo) Parasta elämässä –monologissa ei sano ymmärtävänsä, hän kyselee ”Mitä varten?” ymmärtääkseen äidin sairautta. Pojan on vain jatkettava elämäänsä. Lähellä sairastunutta ovat aina läheiset, joilla on oma kokemuksensa ja tuskansa sairaudesta. Mikään sairaus ei ole vain yhden ihmisen asia. Läheisen sairaudesta seuraa varpaillaan olo, pelko, kiukkukin. Mitä jos minä sairastun? Sitä poikakin pohtii elämänsä varrella. Aikuisena hän hakeutuu käsittelemään kokemuksiaan ja tunteitaan vertaistukiryhmään.

”Onnekkaiden tähtien alla vain muutamalla

hyvä joka annetaan.

Sitten ollaan me toiset, joiden ainoa keino

on kannatella toisiaan.

Ei mitään hätää, jos ei omat voimat riittäneet.

Ei mitään hätää, se olen minä

joka voin kuivata sun kyyneleet.”

Parasta elämässä on yleisöään hoitava monella tasolla olematta suoraan terapiaa. Kosketuin hienosti valituista musiikeista ja monentasoisesta musiikin merkityksellisyydestä: saamme ymmärtää isän musiikkeihin lataamia merkityksiä eri jazz-kappaleiden signaaleissa, Ilonalla on oma Daniel Johnstonin Some things last a long time -kappaleensa, poika itse liittää vinyyleiden kuuntelemiseen omanlaisensa rauhoittumishetken. Ja tärkeimpänä: äidillä on oma Maritza-kappaleensa, joka kulkee äidin ankkurikappaleena pitkin tarinaa. Olisiko äiti selvinnyt niinkään pitkään ilman musiikkiaan? Lisäksi yleisönä saamme laulaa mukana ja yhdessä pojan kanssa.

Pojan elämäntarina voisi olla kenen vaan. Elämme tarinaa kuin omaamme. Martti Suosalo on naapurin poika, nuori, aikuinen. Inkluusiossa ja yhteisöllisyydessä, siinä tavassa, jolla teos rakentuu, on omakohtaisuutta lisäävä imu. Ulkopuolelle ei voi jättäytyä. Jos ei ole näyttämöllä roolissa, voi kädessä olla numerolappu, jokin elämän hyvistä asioista, jolla on oma paikkansa pojan tarinassa.

Olennaisesti teokseen kuuluu samaistuminen sen henkilön tekemiseen, joka on Suosalon kanssanäyttelijänä. Elämme yhdessä hänen vaikeutensa keksiä vuorosanoja, nauramme hänen nauruaan, lohdutamme koiransa menettävää poikaa hänen kanssaan. Teokseen sisältyvät yhdessä tekeminen, yhdessä itkeminen ja yhdessä nauraminen herkistävät kollektiivisesti. Kannattelemme yhteistä ihmisyyttä, jännitystä, epävarmuutta, iloa.

Sairaudesta täytyy olla lupa parantua. Kaikki eivät kuitenkaan selviä. Hyvät asiat eivät pelastaneet äitiä. Poika kannatteli itseään, ehkä äitiäänkin pidemmälle kuin hän itse arvasikaan. Elämä, hyväkin sellainen, kulki traagisten hetkien välissä. Hyvät asiat ovat elämän jatkumista huonoista asioista huolimatta. Iloisemme jokaisesta asiasta ja odotamme sitä miljoonatta asiaa. Omissa mielissämme jatkamme listaa miljoonasta eteenpäin ja aloitamme omat listamme. Hyvät asiat jäävät meissä elämään.

Parasta elämässä on teatterin mukavasti hiilihapotettu Inhimillinen tekijä. Se tuo esiin elämän kipukohtia, ruotii niitä ja vapauttaa sairauden kahleista näkemään, jos ei valoa, niin ainakin valon kajastusta. Paras elämässä tuo esiin merkitykselliset hetket elämäntarinan varrelta. Se tulee rohkeasti ja ilon kautta lähelle, koskettaa ja jättää jäljen. Elämä ei ole reilua. Elämä on joskus ihan paskaa, joillekin enemmän, joillekin vähemmän. Tässä ääripäiden välisellä  jatkumolla on hyvä kuitenkin muistaa ne hyvät, paremmat ja suorastaan briljantit hetket. Ja jatkaa eteenpäin.

”Minä rakastan tätä elämää, elämää kaikkineen,

pimeitä polkuja, aurinkoteitä,

raakoja omppuja, rinkeleitä,

iloa, surua, ikävää

minä rakastan elämää.”

 

Teksti: Päivi

Kuva ”Parasta Kotikriitikon Elämässä” -albumistani, kuvassa näyttelijä Martti Suosalo, ohjaaja Pentti Kotkaniemi, taustalla myös kuiskaaja Aino Ojanen. Kuvan otti Iida Rekonen 11.1. koeyleisöharjoituksessa.

Lainaukset musiikkikappaleista (Kiitos mahtavista sanoituksista!):

Keinu. Sanat ja esittäjä Cheek.

Ei mitään hätää. Sanat Markus Koskinen ja Hanna Pakarinen. Esittäjä Samuli Edelmann.

Minä rakastan elämää. Sanat Sinikka Svärd. Esittäjä Johanna Kurkela.

2 thoughts

    1. Hei, Ritva. Kiitos palautteesta, kiva, että olet tykännyt lukea blogia. Pysy mukana jatkossakin, vielä on juttuja tulossa pitkin kevättä 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s