Olin jo pitkään yrittänyt löytää sopivaa rakoa päästä katsomaan viime syksyn ohjelmiston startannutta Viimeistä Laivaa. Lauantaina 13. tammikuuta sain vihdoin järjestettyä itseni katsomoon. Seurakseni sain houkuteltua kuusitoistavuotiaan pikkusiskoni. Elämme vahvasti omissa maailmoissamme, hän urheiluopintojensa parissa ja minä teatterikuplani uumenissa joten oli mukavaa viettää pieni hetki yhteistä aikaa.

On sanottava että esityksen juonen paljastuttua olo on hieman vaisu. Musikaalin tarina on ennalta-arvattava ja epäuskottava. Wallsendin asukkaiden kohdatessa telakkatoiminnan loppumisen tuomat vaikeudet, päättävät he Isä O`Brienin (Taneli Mäkelä) aloitteesta rakentaa vielä yhden laivan – Viimeisen Laivan.

En tiennyt tarinasta etukäteen oikeastaan mitään mutta osasin odottaa jotakin telakan loppumiseen ja laivanrakentamiseen vahvasti viittaavaa toimintaa (päättelin nimestä ihan itse). Juuri tämä suuri pääjuoni (vielä yhden laivan rakentaminen ilman palkkaa ikään kuin terapiatarkoituksessa) jättää oudon fiiliksen enkä pitänyt sitä kovinkaan uskottavana. Ymmärrän että laivan rakentaminen toimi ikään kuin viimeisenä porttina vapauteen ja/tai vastalauseena businessmiesten keplotteluille, mutta nämä motiivit jäävät liikaa piiloon. Itselleni herää vain kyseenalaistamisen tunne. Miksi rakentaa laiva kirkon rahoilla ilmaiseksi kun voisi niellä ylpeytensä ja mennä tekemään muuta työtä oikealla palkalla kun sitäkin tarjotaan?

Teoksen musiikki on melko balladipainotteista, ja hidastempoiset laulut rakkauden vaikeudesta hallitsevat musiikillista linjaa. Musiikki on parhaimmillaan kun meininki yltyy ja säkkipilli soi, esimerkiksi työmiesten esittämä Mukana oon-ralli on erittäin tarttuva ja onnistunut biisi repriseineen. Kautta linjan laulut soivat todella komeasti näyttelijöiden tulkitsemana, eikä kylmiltä väreiltä vältytä.

Näyttelijäsuorituksista parhaiten mieleeni jää Taneli Mäkelän Isä O`Brien, joka kirkon miehenä lataa esityksen hauskimmat sarkastisuudet. Myös Olli Rahkosen Gideon jää mieleen onnistuneena suorituksena. Rahkosen lauluääni saa pienen lapsen sisälläni itkemään kateudesta.

Yhteenvetona todettakoon että sen minkä Viimeinen Laiva näyttämöllä tapahtuvassa tarinassaan häviää edellisille Kaupunginteatterin musikaaleille, voittaa se teoksen ympärille rakentuneessa neverforget-tason pöhinässä. Nimittäin jos joltakin meni taannoinen teoksen säveltäjän Turun vierailu ohi, elää hän täydellisessä pimennossa.

 

Jere Hultin

 

Kuva: Otto-Ville Väätäinen, TKT

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s