Kuka kertoi sen sadun, jossa hyvä voittaa aina pahan? Onko seitsemän enemmän kuin yksi vai kaikki seitsemän vahvempi kuin yksi?

Yksin satojen muiden kanssa, seitsemän veljeksen tarina kollektiivisena kokemuksena kosketti miehisyyden herkkyyden avautumisena ja se oli kaunis.

Yksinäisen ihmisen mielessä seitsemän veljestä kosketti vain osittain. Mustissa puvuissa heikkoina, miehinen ahdistus purkautui kollektiivisena ryhmäsekoiluna, missä lensi sylki ja tavarat.

Myyttinen ahdistus, ilman yhteisön turvaa ja tukea, voi onnistuessaan näyttäytyä empaattisena myötäelämisenä yhteisössä ja saada aikaan positiivisen reaktion.  Todellisuus kohtaa tarinan vain osittain jos jäljelle jää vain epävarmuus siitä, missä kohtaa pitäisi reagoida.

Rohkeus avautua ja repiä tavallisuus ja pyhyys, tarvitsee luonnetta. Seitsemän veljeksen erityisyys on heidän erilaisuudessaan, heidän erityisyydessään, ei heidän epäelämässään. Jäädä ilman jotain, on seuraus, ei syy.

AAPO ”Niin, niin, maailma on yhtaikaa hullu ja petollinen. Venlalta ei puutu muotoa eikä Jussilta juonia. Sorvari on julkinen talo, se houkuttelee, mutta Jukola, tämä vaivaisten pesä, on perin surkeassa tilassa, ja me itse, talon seitsemän perillistä, vieläkin surkeammassa tilassa, niin ainakin maailman edessä. Ihmiset, muistellen nuoruutemme laiskaa ja usein hurjapäistäkin elämäämme, eivät taida meistä vartoa enää juuri mitään kunnollista. Ja tiedänpä, että tuskin kymmenen-vuotinen siivo ja kaikin tavoin kunniallinen käytös voisi saattaa meitä kansalaistemme silmissä täyteen ihmisarvoon taas. Niin tukala on pääseminen pahan nimen liasta, koska se kerran on tarttunut mieheen. Mutta parempihan viimeinkin nousta, kuin ijankaikkiseksi  uupua viheliäisyytemme ropakkoon. Sen tähden, parannusta, parannusta harrastelkaamme kaikin voimin!”(Aleksis Kivi)

Veljesten epäonnistuminen ei ole modernia vaan hyvin yleismaallisen syrjäytymisen seurausta, jonka syyt ovat syvemmällä kuin vain yhteiskunnassa yleisesti vaikuttavissa ilmiöissä. Jokaisella yksilöllä on tarve olla ja elää. Törmäys ympäristön vaatimusten kanssa, on aina haaste. Jos siihen ei ole tarvetta tai halua vastata, onko siitä apua, että siihen pakotetaan jos toinen ei muita vahingoita.

Ahdistusta siitä, että ei täytä vaatimuksia, ei tarkoita, että olisi epäkelpo vaan sitä, että on olemassa oikeutus omaan tarinaansa, vaikka se olisikin jotain muuta, mitä ympäristö odottaa. Veljesten tarina on koskettava juuri siksi, että se kertoo ihmisten ja yhteisöjen tarpeesta tasapäistää ja yksilön vaikeudesta sopeutua siihen. Selviytymistarina, joka on yleismaailmallinen vaikka kirjoitettu yli sata vuotta sitten.

”…Taisteloon ankaraan he rupesivat, astuivat uljaasti kamppailemaan omaa sydäntänsä, syvästi juurtunutta laiskuutta, jäykkää, tylyä maata, kylmiä rämeitä ja soita vastaan, ja voittivat kaikki oman tahtonsa järkähtämättömyyden kautta, Herran Sebaotin avulla. Eijaa! Tässä palaavat he takaisin ihmisiin taas, mutta eivätpä ryöväreinä, vaan oivallisina miehinä. Komealla, juhlallisella jyryllä he tulevat nopeasti pyörivillä vankkureilla, joita kaksi nuorta ja korskeaa tammaa vetää, ja seuraa heitä vielä ammuvat, hyljekylkiset lehmät ja mylväilevä sonni, jukuripää. Näin he tulevat, eivät sissien luolista, vaan heidän omien kouriensa rakentamasta uudistalosta, ihanasta Impivaarasta. Eijaa! Heidän kauttansa on Sebaot saanut kunnian, mutta häpeän tuo sarvipää saatana helvetissä…” (Aleksis Kivi)

kuva7[1]

Kaupungin teatterin Seitsemän veljestä jätti jälkeensä kysymyksen, missä kohtaa olisi pitänyt nousta? Onko moderni mies ahdistuksessaan sitä mitä näin, enemmän kuin sata vuotta sitten syntyneen? Missä minä putosin?

Epäilys kokemuksen syvällisyydestä jätti mieleen kaksijakoisen tunteen. Pidän enemmän sanattomuudesta, kuin osoittelevuudesta, mutta tässä jokin osa sekoilun keskellä jätti minut irralliseksi ja epäkatsojaksi vaikka tunnistin epäkansalaisuuden ja kansallisen kunnollisuuden ristiriidan.

Oliko kysymyksessä ylöspano, esityksessä liikkuvien osien liiallisuus, näyttämöllä siirtyvien osien näkyvä siirtäminen, sekamelska = mikään ei ole pysyvää vaan kaikki liikkuu koko ajan vai henkilöiden luonteiden samankaltaisuus vai enkö vain huomannut putoavani omaan mielikuvaani Kiven tarinaan, joka oli jäänyt minuun vuosikymmeniä sitten.

Veljesten työ näyttämöllä ei jättänyt tyhjäksi, sitä ei käy kiistäminen. Erot veljesten välillä näkyivät, mutta tietty samankaltaisuus leimasi kyllä enemmän. Artikulointi ei kirkastunut vaan kärsi hieman puuroutumisesta ja sekoittui yleiseen hälinään.  Laulut sävähdyttivät ja olivat pehmentämässä ja tuomassa esitykseen ulottuvuuden, jota kaipasin.

Pidinkö esityksestä vai en, ei ole SE juttu vaan se, että Seitsemän veljeksen elämä on edelleen tärkeä teos sen yleisen ja tärkeän sanoman vuoksi. Toivottavasti SE saa yhä uudet katsojat ymmärtämään yksilöllisyyden ja yksilöiden merkityksen yhteiskunnan voimavarana.

Lainaukset: Kivi Aleksis, Seitsemän veljestä
Kuvat:   Otto -Ville Väätäinen
Gallén-Kallela

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s