Antiikin draaman kehittymisen taustalla vaikuttaa tietysti laajemminkin tuon ajan kirjallisuus. ”Antiikki on erityisasemassa koko maanosamme historiassa, koska sitä pidetään kulttuuriperinteemme alkuna. Kreikkalaiset loivat kirjallisuutemme lajit, mutta roomalaiset välittivät ne myöhemmille kausille” (Kaimio, Oksala, Riikonen).

Kreikkalaisen kirjallisuuteen kuului erottamattomasti musiikki, tanssi ja runous sekä näihin kiinteästi kuuluva rytmi; tavoitteena kaiken kattava harmonia. Antiikin kirjallisuutta voidaan kutsua myös sanataiteeksi, sillä sitä yleensä kuunneltiin ja luettiin ääneen myös itselleen. Sanataiteen sointi vaati aina pysähtymistä, mikä nykyihmiselle voi olla vaikeaa. Sanataide ei sellaisenaan ollut ihan kaiken kansan käytössä toisin kuin draama, josta tuli aikanaan tärkeä viestinnällinen tapa siirtää kirjallisia tuotoksia suurille joukoille.

DRAAMA
Draamalle olennaista: henkilö omaksuu jonkun toisen hahmon ja jäljittelee tämän toimintaa – drama = toiminta.

Draama kehittyi Kreikassa n 550 eKr Dionysoksen kunniaksi järjestetyissä juhlista – kukoistuskausi 400 eKr – joissa kuorolaulut ja myytit esitettiin uhrina jumalille. Dionysia oli viinin, päihtyneen hurmion ja hedelmällisyyden sekä traagisen taiteen jumala.  Alkujaan juhla oli rituaalikulkue, missä laulettiin ja tanssittiin. Myöhemmin tästä rituaalista kehittyi draamallinen/teatterillinen kilpailu. Ajallaan tästä rituaalisesta kilpailusta syntyi kolme eri draamallista lajia; tragedia (vanhin), komedia ja farssi.

Juhlat alkoivat juhlakulkueella ja jatkuivat sen jälkeen kilpailuna; mies- ja poikakuorokilpailu sekä näytelmäkilpailu, jossa oli 3 runoilijaa. Kullakin oli oma päivänsä jolloin esitettiin kyseisen runoilijan 3 tragediaa ja yksi satyyrinäytelmä.
Kreikkalainen draama ei muistuta tuntemaamme teatteria, sillä se ei perustunut realistiseen kuvaukseen vaan siinä katsojan oli käytettävä runsaasti mielikuvitusta pysyäkseen perillä juonesta.

Klassisessa draamassa kamppailu käytiin ihmisen ja jumalien välillä: tapahtumat käynnistävä ristiriita syntyi, kun ylpeyden valtaama ihminen uhmasi jumalien tahtoa.

Alkujaan näyttelijöitä ei ollut lainkaan vaan pääosassa oli kuoro, jonka merkitys draamassa pysyi aina keskiössä. Kuorolauluun kuului olennaisena tanssi.
Draaman ratkaiseva kehitysvaihe oli puheosien liittäminen kuoro-osiin ja ensimmäisen kuorosta eriytyneen näyttelijän esiintyminen, useimmiten se oli kuoronjohtaja. Kehityksen loppuvaiheessa näyttelijöitä oli kolme, jotka esittivät monta eri roolia. Näyttelijät olivat aina miehiä ja heillä oli naamiot, joten ilmeitä ei nähnyt. Asut olivat aina roolien mukaiset.

TRAGEDIA
Vakava näytelmä, jossa aiheet ovat peräisin sankaritarustosta, oli draaman lajeista arvostetuin. Tragedian pääosassa vaihtelivat kuoro ja näyttelijät; heidän väliset dialogit sekä kuoron esittämät laulut. Tragedia-sanan alkuperää pidetään sanoista tragos ja odos eli pukkilaulu eli pukinhahmoisten olentojen esittämiä lauluja.

Aristoteleen Runousoppi (300 -luvulla eKr) on tärkein antiikin draaman ja kirjallisuuden tietolähde ja oppikirja. Aristoteleen mukaan tragedia on saanut alkunsa esilaulajien lauluista ja siitä hitaasti kehittyen satyyriesityksistä vakavaksi tragediaksi. Tragedian tavoitteena on aiheuttaa katsojassaan säälin ja pelon tunteita ja parhaimmillaan katharsisksen = puhdistuksen > jännityksen laukeaminen.

Suurimmat tragedian kirjoittajat: Aiskhylos, Sofokles ja Euripides. Näistä useimmat kirjoittivat myös satyyrinäytelmiä.

300px-William-Adolphe_Bouguereau_(1825-1905)_-_The_Remorse_of_Orestes_(1862)[1]

Bouquereau (1825-1905) – The Remorse of Orestes

Aiskhylosta pidetään kreikkalaisen tragedian suuruuden tekijänä. Tunnetuin hänen teoksistaan on Oresteija -trilogia:
1. Agamenon – Troijan sodasta palattuaan saa surmansa vaimonsa kädestä kun Agamenon löytää vaimonsa tämän rakastajan kanssa.
2. Hautauhrintuojat – poikansa Orestes surmaa kostoksi oman äitinsä
3. Eumenidit – ratkaistaan Orsteseen kohtalo
Teosta on pidetty lyriikaltaan suurenmoisena ja sen kirjallinen arvo kreikkalaisessa draamakirjallisuudessa huikea.

Sofokleen kuuluisin näytelmä on Kuningas Oidipus.  Aristoteles piti tätä täydellisimpänä tragediana.

”Ennustus kertoi, että Oidipus tulisi tappamaan isänsä ja naimaan oman äitinsä ja ennustus myös toteutuu Oidipuksen sitä itse tietämättä vaikka oli kaikin keinoin yrittänyt välttää ennusteen toteutumista.

Toinen tragedia kertoo Oidipuksen vaiheista: Oidipus Kolonoksessa:

 Syntymättömän osa on paras,
 ja toiseksi paras, jos tänne tullut
 pikimmin pääse takaisin sinne, mistä hän lähti.
 Sillä kun lapsuuden haituva riemu on ohi,
 mikä murhe ei ihmistä kohtaa?
 Mikä tuska ei vaivaa?
Eripuraisuus, kateus, riidat, taistelut, murhat.
ja vihdoin surkea vanhuus,
voimaton, ystävätön, yksinäinen
kaikki kurjuuden kurjuus.

Euripides
Hän toi esiin voimakkaita naishahmoja näytelmissään – Medeia – mutta vasta kuolemansa jälkeen sai ansaittua arvostusta teoksistaan.

ZieglerMedea[1]

SATYYRINÄYTELMÄ/FARSSI
”Tarujen mukaan satyyrilla oli ruma naama, rivot eleet sekä hevosen jalat, häntä, korvat ja tuuhea harja. Hahmoon sekoittui myöhemmin paimenten jumalan Panin piirteitä: pienet sarvet, pukinsorkat ja saparo.
Satyyrinäytelmiä esitettiin Ateenan tragediakilpailuissa jälkinäytelmänä. Myyttinen, usein juuri edeltäneessä tragediassa esiintynyt sankari näyttäytyi satyyrinäytelmissä koomisena hahmona”(Wikipedia).

Tarkoituksena oli lievittää tragedioiden synkkää tunnelmaa.
Satyyrinäytelmiä kirjoittivat esim. Aiskhylos, Sofokles ja Euripides

KOMEDIA
Komedia Aristoteleen mukaan, on saanut alkunsa fallos-lauluista – komos = ilakoiva juhlakulkue, jossa kannettiin jättimäistä fallosta ja laulettiin.

Komediassa on tärkeää, että siinä ilmenee sanasodan (agonin) muoto. Sanasodassa, kaksi henkilöä ottaa yhteen ja kolmas on tuomarina. Komedioita esitettiin juhlilla yhteensä viisi. Kukin valittu runoilija tuotti vain yhden kerrallaan. Komedian yhtenä funktiona on pidetty yhteistä nauramista; yhteisöllisyyden rakentumista, mitä pidettiin idyllinä.

”Komedioissa on usein hyväksyminen teemana. Poliittinen komedia syntyi Aristofaneen myötä, ja sen jonka kukoistuskausi oli Ateenassa 400 luvun lopulla ja 300 luvun alussa. Komedioissa pilkattiin myös toisia draamakirjailijoita ja valtiomiehiä.”´(Wikipwedia)

……….

”Antiikin draama on poikkeuksellisen vaikeasti lähestyttävä taidemuoto. Sen ymmärtämistä eivät vaikeuta yksin ajallinen etäisyys ja tekstien puutteellinen säilyminen vaan myös vajavaiset tietomme näytelmien alkuperäisestä kontekstista sekä esityskäytännöistä, ohjauksesta, musiikista – lähes kaikesta” (Aino Rajala)

Kannattaa kuitenkin tutustua ja voi jopa yllättyä, miten rikasta kieltä ja valtavia draamallisia jännitteitä, ne sisältävät. Lukemalla tiedät.//ML

Kuvat: Wikipedia

Lähteet:

Wikipedia
Kaimio, Maarit/Oksala, Teivas/Riikonen, Hannu- Antiikin kirjallisuus ja vaikutus,1990, Yliopistopaino
Aino Rajala -www.kiiltomato.net

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s