Lähtökohtaisesti haluaisin aina pitää esityksistä. Taiteentekijäihmiset uurastavat ahkerasti ja pitkään projekteissaan ja ansaitsevat kiitoksen. Valitettavasti Paavo- lentävä turkulainen ei kuitenkaan nouse miksikään suuren luokan elämykseksi, eikä missään nimessä ole ainakaan enemmän kuin osiensa summa. Siinä oli kokoelma hyviä aineksia, noin yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Kuitenkin jotain, juuri se olennainen tai tärkeä, punainen yhteensitova lanka – miten ikinä sitä halutaankaan kutsua – puuttui. Olin tarpeeksi kauan yrittänyt pysyä kiinnostuneena, kun lopulta katsoin kelloa 21.03. Siinä kohtaa en tiennyt, että parhaat palat olivat vasta tulossa.

 

Tartutaan niihin hyviin juttuihin. Ehdottomasti parhaita paloja olivat projisoinnit ja niiden luoma autenttinen ajankuva (Mika Hiltunen ja työryhmä). Elävät kuvat ja mainokset loivat oikeaa yhteyttä viime vuosisadan alkuun. Erityisen onnistuneet palat ovat Ameriikan metropolin ihailu vesiltä ja Turun torin katuvilinä vuosisadan alusta (aivan oikein: ennen vuotta 1922, koska Turun yliopiston Phoenix-rakennus on filmissä vielä pystyssä).

 

Pidin myös puvustuksesta ja maskeerauksesta (Sanna Levo ja Minna Pilvinen). Näissäkin oli selvä ajan henki. Erityisen onnistunut oli Sylvin vaalea kokonaisuus ja naisten vuosisadan alun look. Kaiken kaikkiaan oli helppo hahmottaa nykyajassa tapahtuva ja mennyt teoksessa tätä kautta. Lavastuksessa erityisesti mieleen jäi lopun sairaalamiljöö, muuten mielestäni lavalla oli paljon liikettä ja alati liikkuvia elementtejä, jotka lisäsivät teoksen levotonta hyppelehtimistä.

 

Kolmas onnistunut kokonaisuus oli äänisuunnittelu (Tuomas Rissanen). Se toisti myös ajan henkeä, olipa se taustalla kuultavia ääniä tai selvää musiikkia. Erityisesti pidin amerikansvengistä, mutta paikkaansa puolusti myös Järnefeltin Kehtolaulu. Yhden asian koin kyllä kauneusvirheeksi. Miksi fanfaarina oli Šostakovitšin Juhla-alkusoiton fanfaari, miksei oikeaa olympiafanfaaria tai jotakin suomalaista? Ymmärrän, että harvalle katsojalle tämä musiikki tuo mieleen mitään erityisiä merkityksiä. Itselleni fanfaari kertoo säveltäjän riemusta Stalinin ajan päättymisen jälkeen ja oli tässä näytelmässä häiritsevä yksityiskohta. Sävellys on toki riemullisen ylevä ja voitonhenkinen.

 

Sivuosahenkilöistä löytyi lisää hyvää tähän esitykseen. Niissä oli sekä hetken piipahduksia lavalla että hyvin onnistuneita, hiukan suurempia roolitöitä. Vaikka komediallisuus, tai enemmäkin farssimaisuus, tuli esille karikatyyrisinä roolihenkilöinä, olivat näytelmän kaavoituspäällikkö (Ulla Reinikainen) ja kaupunginjohtaja (Stefan Karlsson) herkullisia katsoa ja mainiosti yhteen toimiva pari. Samaan sarjaan niputtuu Minna Hämäläisen rahaa kaupungilta nyhtävä mainostoimistotyyppi. Pidin myös Kimmo Rasila urkkimaisen oikeanlaisesti jäykästä Kekkosesta. Sivuhenkilöiden helmiä olivat eteerisen lempeä Sylvi, joka toi vastapainoa nuoren Paavon jyrkkyyteen. Olin ilahtunut nuoren näyttelijän, Aksa Korttilan, monipuolisesta, selkeästä ja tarkasta ilmaisusta, ja Sylvissä hän oli parhaimmillaan. Ulla Koivurannan sosiaalityöntekijä oli avuttomassa taivuttelussaan hieno vastapooli vanhalle Paavolle (Heikki Nousiainen), mutta erityisesti lopun hoitajana Koivuranta ilmensi tarkasti hoitajan ammatillista otetta. Ja päästi vanhan Paavon loistamaan.

 

Mutta se tarina, kun se ei kantanut. Tai missä se oli, minne se hautautui tai katosi. Nyt koin vain faktan ja fiktion paloja sieltä täältä, mutta jotain selkeää ainakin punasävyistä lankaa jäin kaipaamaan. Komedialliset kohdat kyllä hymähdyttivat, mutta en jaksanut nauraa Turun kaavoituskäänteille niitä koko ikäni oikeasti seurattuani. En pystynyt myöskään pääsemään mukaan ohjaaja Jarno Kuosan käsiohjelmassa tarjoamaan Mitäs jos…? –ajatteluun siitä, että kuvitteellinen Paavo löytyisi Jarrumiehenkadulta ja häntä sitten revittäisiin juuriltaan.

 

Parhaat hetket olivat lopussa, sen kello 21.03. jälkeen, kun jo olin väsynyt odottamaan. Paavo ja Paavo, Heikki Nousiainen ja Markus Järvenpää. Heistä löytyi se sarjan täydentävä hyvä. En jaksanut yrittää kuvitella, enkä pystynyt kuvittelemaan vanhaa Paavoa 120-vuotiaaksi. Heikki Nousiainen teki vanhasta Paavosta sellaisenaan, ihan vaan vanhus-Paavona, mielenkiintoisen ja vivahteikkaan henkilökuvan, olipa sitten totta tai ei. Tämä oli oikeasti riipaiseva, aikamme hengen mukainen kuva siitä, miten me vanhuksia kohtelemme. Olisiko oikea Paavo ansainnut paremman vanhuuden? Parhaimmat hetket esitys eli, kun esityksen rytmi rauhoittui ja äreät Paavot pääsivät keskustelemaan toistensa kanssa. Nuori yrmy ja vanha yrmy, teitä jaksoin katsoa, olisin jaksanut enemmänkin.

 

Teksti: Päivi

 

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen /Turun Kaupunginteatteri

Paavot2

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s