Turun Kaupunginteatterin ja Aura of Puppetsin yhteistuotantona esitettävä Prinsessa Hamlet on hurja sukellus mielenpimeyden ytimeen. Samalla se on teknisesti taidokas ja visuaalisesti häikäisevä osoitus aikuisille suunnatun nukketeatterin voimasta. Tekstin ja toteutuksen saumattomuudesta kehittyy oudolla tavalla viehättävä kuolemantanssi, danse macabre.

Aura of Puppets päättää 2013 Myrskyllä käynnistyneen ja 2015 Romeolla & Julialla jatkaneen, ”suuruudenhullun shakespearea nukeilla” -trilogian E. L. Karhun (Emilia Pöyhönen) kiitettyyn mukaelmaan englantilaisen klassikon tunnetuimmasta kuningas-draamasta. Prinsessa Hamlet sai ensi-iltansa helsinkiläisessä Q-teatterissa alkuvuodesta 2017, oikeiden ihmisten esittämänä. Nyt Karhun monitasoisen, symbolistisen ja synkän tarinan tulkkina toimivat ihmisen kokoiset nuket ja heitä ohjaavat ja heille äänensä antavat nukkien liikuttajat.

Kun näytelmän ytimessä on päähenkilön traaginen elämä kaiken huomion keskipisteenä, ihmisen ja esineen vuorovaikutus näyttämöllä on enemmän kuin luontevaa. Jokainen liike, kaikki teot ovat toisten määräämiä, sanatkin löytyvät muiden kuin nukeiksi alistettujen hahmojen suusta.

Prinsessa Hamletissa Shakespearen Hamlet on pohjateksti, jonka päälle on kirjoitettu feminiininen alkuasetelma. Samalla henkilömäärää on supistettu rajusti, moneen suuntaan mutkittelevaa juonipolkua on oiottu, eikä päähenkilöä käyntiin pistävää halua toimia koston jumalana löydy sitäkään. Karhun draamassa Hamlet rimpuilee hänelle asetettuja rooleja ja julkisuuden paineita vastaan. Näytelmän toistuva motiivi on kuva kauhun tunteesta, joka ”työntää käden kurkusta ja puristaa sen nyrkkiin”.

Karhu on itse kertonut halunneensa kuvata näytelmässään ihmisen matkaa hulluuteen. Näytelmän Hamlet vertautuu roihuavana liekkinä tuhkaksi palaviin naistaiteilijoihin, joiden tuhon narratiivi meitä niin kiehtoo.

Tunteen nyrkistä kurkussa olisi varmasti voinut jakaa Shakespearen Hamlet hänkin tämän satoja vuosia myöhemmin syntyneen sisarhahmonsa kanssa. Ihmisenä olemisen peruskysymykset nousevat pintaan, kun elämää koossapitävät kulissit horjuvat, olivat ne sitten ulkoisia tai sisäisiä.

Karhun tiheästä tekstistä – jota kuvataan ”sarjakuvatragediaksi” – löytyy nyansseja, kieltä visualisoivaa voimaa ja draamaa koossa pitävää ainesta. Vaikka kokonaisuus toisen näytöksen loppuvaiheessa menettää hieman jännitettään ja tuntuu kuin toistuvuus alkaisi syödä itseään, tarinan kaari on komea, jylhä ja koskettava. Kertomus kahden yksinäisen nukkeihmisen mahdottomaksi tuomitusta ystävyydestä liikuttaa.

Sopukan pienellä näyttämöllä kuusi nukettajaa muodostavat kuin tanssiryhmän lähes ihmisen kokoisten nukkien kanssa. Merja Pöyhösen ohjaukseen laatimaa, yksityiskohdilla ryyditettyä koreografiaa noudatetaan tarkasti, iskut osuvat kohdalleen. Heini Maarasen suunnittelemat nuket heräävät henkiin, ja kun on aika jähmettyä, nukahtaa tai kuolla, näyttämöllä toimiva ensemble pitää kertomuksen elossa. Sivuseinille ripustetut tyhjät kehykset ovat milloin avautuvia ovia, peilejä, milloin tauluista irvistäviä tai pirullisesti hymyileviä muotokuvia. Tulen liekit polttavat punahehkuisen, kahisevan mielikuvituksen voimalla ja Valtter Laurell Pöyhösen klassisen jousimusiikin ja elektronisen äänimaiseman yhdistelmä antaa esitykselle sävyä ja rytmiä.

Varmaa, vaikuttavaa, vahvaa teatteria – kuin teknisesti hiottua, intohimon satuttamaa tanssia.

Pekka Vartiainen

Kuva: Maija Kurki

36899954314_51611b2fec_z

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s