Paavo Nurmi – tuo suuri suomalainen ja vielä suurempi turkulainen – ei ole suinkaan nyt ensimmäistä kertaa kaupunginteatterin lavalla. Ilpo Tuomarilan johtajakaudella esitettiin Tuomarilan itsensä kirjoittamaa näytelmää Taulahäntä ja Kivenhakkaaja (1994), jossa kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen ja Nurmi kävivät verbaalista nokkapokkaa valmistuvan juoksijapatsaan äärellä.

Roope Lipastin tänä syksynä kantaesitetyssä draamakomediassa Paavo – lentävä turkulainen kahden legendan kohtaaminen on mukana, tällä kertaa vain lyhyenä kohtauksena, jossa Aaltonen asettelee vastahakoista ja yrmeää sankaria tuttuun juoksuasentoon. Pöksyt pysyvät tosin päällä.

Tuomarilan näytelmässä näyttämöllä vilisti 10 erilaista roolihahmoa, Lipastilla viisi kertaa enemmän. Paavo on kirjailijan itsensä sanoin fiktiivinen ”elämäkerta”, joka alkaa sankarin syntymästä päättyen tämän matkaan kohti valoa. Siinä välissä vanha ja nuori Paavo kohtaavat monenmoisia kulkijoita kaupunginjohtajasta kaavoituspäällikköön, sosiaalityöntekijästä vanhustenhoitajaan ja mainostoimistotyyppiin, papista muurariin, lähetistä anarkistiin, Tahko Pihkalasta Ville Ritolaan ja Urho Kekkoseen.

Kiirettä pitää ennen kuin maaliin on päästy.

Lipasti on Paavonsa hyvin lukenut, ja ottanut osansa varmasti myös 2015 vuoden urheilukirjaksi valitusta Karo Hämäläisen kuvitteellisesta Nurmi-elämäkerrasta Yksin. Juoksijatähden yksitotinen, itsetietoinen, epäsosiaalinen, yrmeä ja arrogantti luonne on jo tietenkin osa modernia urbaani- ja urheilulegendaa, mutta piirtyy selkeänä niin Hämäläisen kuin Lipastin teksteissä. Jälkimmäinen rakentaa Nurmen persoonan kautta näyttämölle interiöörin, jossa tyypitellyt sivuhenkilöt toimivat turkulaisuuden kaikkien kliseiden äiteinä.

Paavo on siis farssi ja komedia ja hieman myös draama. Heikki Nousiaisen karhealla karismalla tulkitsema yli sata-vuotias sankari äityy ajoittain pohdiskelemaan urheilun, julkisuuden, ihmisenä olemisen ja ihmiseksi tulemisen tarkoitusta tai tarkoituksettomuutta. Näissä lyhyissä nupinoissa näytelmä hetkeksi siirtyy kuin toiseen tilaan, kunnes jokin karrikoitu hahmo tai tilanne vie takaisin Touhulaan.

Jos ei Paavo oikein löydä itseään, ei nuorena, eikä aikuisena, itseltään jää löytymättä myös Paavo – lentävä turkulainen. Jarno Kuosan ohjaama teos kulkee nopealla tempolla hetkestä, ajasta ja tilasta toiseen, mutta ei jätä jälkeensä kovinkaan paljoa, mihin tarttua. Nurmen elämänkaari tulee tutuksi, siihen liitetty kuvitteellinen ”ylösnousu” sata-vuotiaan Suomen maskottina on kelvollinen ajatusleikki, ja lavastukseen kätketyt tekniset ratkaisut toimivat. Mutta muilta osin tuntuu kuin tekijät olisivat omaksuneet päähenkilön suoraa kontaktia välttelevän henkilökohtaisen ominaisuuden. – Draaman katse harhailee.

Pekka Vartiainen

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri

36461882294_648357bd38_z

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s