Kaupunginteatterin Viimeisestä laivasta tuli mediahitti viimeistään siinä vaiheessa, kun Sting ilmestyi kaupunkiin ja antoi lavalla omakohtaisen näytteen säveltämänsä musiikin tulkinnasta.

Tämän musikaalin kohdalla Sting on tosin tehnyt sitä ennenkin. Kun produktio avautui Broadwaylla syksyllä 2014 ja joutui parin kuukauden kuluttua tuosta taloudellisiin ongelmiin, Sting otti hoitaakseen yhden keskeisistä rooleista. Takkuava lipunmyynti saikin pienen piristysruiskeen, mutta tästä huolimatta pop-legendan ja muidenkin pestit päättyivät pikaisesti. Kolmen kuukauden jälkeen 15 miljoonaa dollaria maksanut musikaali sai lähteä.

Vaikka Viimeinen laiva ei koskaan Yhdysvalloissa omilleen päässyt, laiva jatkaa seilaamistaan maailmalla, kiitos sekä Stingin itsensä että ahkeran tuotantotiimin. Musikaalin esitysoikeudet on tiettävästi myyty Skandinaviaan. Ennen Norjaa ja Ruotsia piskuinen Suomi ja vielä pienempi Turku ehtivät ensin. Kaupunginteatterin remontoidulla telakalla ensi-ilta oli syyskuussa 2017.

Musikaalilla on ollut erityismerkitys sen säveltäjälle, joka musiikin myötä päätti kymmenvuotisen levytyshiljaisuuden ja on nyt myös intoutunut tekemään laajaa konserttikiertuetta. Kuten tiedetään, Viimeisestä laivasta löytyy niin ikään henkilöhistoriallista pohjaa. Sting eli Gordon Sumner jätti jo nuoruudessaan taakseen pohjoisen Englannin hiilestä, kalastuksesta ja laivanrakennuksesta eläneen kaupungin, joka sai sittemmin oman osansa rakennemuutoksen globaaleista voimista. Telakat ja työpaikat lähtivät, mutta ihmisten unelmat ja usko parempaan huomiseen jäivät.

Viimeinen laiva on siten muusikon nostalgiasävyinen ja haikea paluu lapsuutensa maisemiin ja joutsenlaulu kaupungille ja elämäntavalle, joka saa väistyä. Isoon tarinaan ja sävelkehykseen on sivelty vielä pinnalle rakkaustarina ja alakuloista toivoa virittävä sekä kertomusta eteenpäin kuljettava ”se suuri projekti”.

Lyhyen tuotantohistoriansa puolesta voi todeta, että Viimeinen laiva ei ole ollut senkaltainen menestys kuin mitä siltä ehkä odotettiin.
Kun sen esitykset avattiin Broadwaylla, kritiikin kriittisin kärki kohdistui musikaalin kahtaalle vievään tarinalinjaan, joista kumpikaan ei ole riittävän kiinnostava toimiakseen omillaan. Yhtäällä on kolmiodraama kahdesta miehestä, jotka rakastavat samaa naista, toisaalla uhmakas kertomus työstään ylpeistä laivanrakentajista, jotka päättävät vielä ennen telakan sulkemista näyttää, miten niitä laivoja rakennetaan.

Ainakin Guardianin kriitikon mielestä ongelma tässä asetelmassa on sen yllätyksettömyydessä ja sukupuoliroolien pysähtyneisyydessä. Toisin kuin tunnetuimmissa yhteiskunnallista muutosta ilmentävissä draamoissa (kuten Billy Elliot tai Housut pois), joissa henkilöt hakevat uutta potkua ennakkoasenteita murtaen (balettia harrastava poika, strippaavat miehet), Viimeisessä laivassa miehet päätyvät lopulta toistamaan sitä, mitä ovat aina tehneet. He rakentavat laivan, juovat olutta ja puhuvat politiikkaa.

Horisonttiin lipuva laiva ei lopulta muuta mitään, eikä ketään.

Suomenkielisen version nähtyään on helppo yhtyä näihin näkemyksiin. Kotikaupunkiinsa viidentoista vuoden jälkeen palaavan tuhlaajapojan ja tämän nuoruudenrakastetun tarina on kömpelö ja epäkiinnostava, telakka-ammattilaisten laivaprojekti sekin liikuttavan epäuskottava. Ja äijäthän ne Turun versiossa ovat etualalla, jalkojaan rytmikkäästi hakaten, kolpakoita kumoten ja veljellisesti toisiaan hakaten.

Mutta jos muualla maailmalla itse pääasia eli musiikki ja sen tueksi rakennettu koreografia ovat saaneet synninpäästön, sen ne saavat myös Turussa. Stingin kansanmusiikista energiaa ammentavat laulut vievät löperöä juonta eteenpäin, Jouni Prittisen alkuperäisen version päälle luomat joukkotanssit nostattavat henkeä, eikä voi kuin ihailla, miten vaivattomasti Mikko Koivusalon kääntämät riimit tipahtavat kohdalleen. Pääosia esittävät Olli Rahkonen ja Anna Victoria Eriksson tulkitsevat ohueksi hiottujen henkilöidensä sisäisiä tuntoja siinä määrin onnistuneesti, että musikaalin sisäinen yhtenäisyys löytyy lopulta jostakin ruosteenpunaisen laivatorson ja epätoivoon takertuvien ihmisten aavistuksen alakuloisesta sävelmaisemasta.

Ei siis mikään suuri musikaali. Mutta kuin uuden teatterirakennuksen ja näytäntökauden avauksena komea ja riittävän mielenkiintoinen.

Pekka Vartiainen

Kuva: Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s